Viime syksynä aloin seurustelemaan kahden vuoden tuntemisen jälkeen rakkaan ihmisen kanssa. Kolme kuukautta myöhemmin löysimme yhteisen asunnon ja nykyisin vietän onnellista avovaimon aikaa. Lisäksi valmistuin liikuntaneuvojaksi reilu kuukausi sitten ja olen nyt päivätöissä liikunnanohjaajan töissä - ja vietän runsaasti aikaa kotona.

Viime syksyyn verrattuna elämäni on tällä hetkellä suunnattomasti rauhallisempaa ja seesteisempää. Nautin, elän ja unelmoin - kaikessa rauhassa ja oman fiiliksen mukaan.

Vaikka alkuun pyörittelin päätäni useaan otteeseen ja pohdin tyttöystävän roolia, olen nykyisin täysin sinut asian kanssa. Nautin olla tyttöystävänä.

Ja se on myös nyt tässä. Luotan ja uskon meihin täysin.

Sen uskoo vasta sitten, kun se osuu kohdalle.

Tällä hetkellä arkinen välittäminen näkyy tekstareissa, joissa sydänten kera toivotetaan hyvää yötä, kaupassa käynnissä ja ruuan laittamisessa toiselle. Se näkyy toisen kannustamisessa, yhteisissä keskusteluissa ja hellissä pusuissa.

Elämme tällä hetkellä vahvasti suhteemme alkuhuumaa, eikä tällä hetkellä kukaan usko meitä vahvimmin siihen, että tulemme pysymään yhdessä tulevaisuudessakin.

Toinen avasi juuri asuntosäästötilin ja toinen etsii isompaa asuntoa.

Se riittää, että itse uskoo.

Voin kertoa teille siitä tarinan.

Oli kaunis maanantaiaamu. Kului päivä, tuli ilta, kunnes ilmoitettiin jo vuosia pelätty ja toisaalta odotettu uutinen: avioero.

Ajattelin, että vihdoin. Luojan kiitos.

Kaksi viikkoa on mennyt ja ajattelen, että tämän olisi voinut hoitaa paljon nätimminkin.

Yksi terrorisoi muita, yksi itkee, yksi ei puhu lainkaan - ja minä? Minä yritän samanaikaisesti olla mahdollisimman kaukana ja mahdollisimman lähellä, kaikkia.

Samanaikaisesti, kun muu perheeni purkaa, pakkaa ja jakaa tavaroitaan, minä tulen kotiini ja totean, etten ole koskaan ollut näin onnellinen. Tulin kotiin, jossa sänky oli pedattu, tiskat tiskattu ja ruoka odotti jääkaapissa sydänten kera.

En olisi koskaan selvinnyt näistä kuluneista viikoista ilman rakasta miestäni.

Mutta haluan aina uskoa parempaan huomiseen.

Kuukauden jälkeen tuli siis "parisuhteessa"-päivitys molempien facebookiin. Sitten siitä tiesivätkin jo lähipiiri sekä sukulaiset. Ja kyselyitä alkoi tulemaan: "Niin millon se tulisi meille syömään?"

Ja nyt olisi sitten edessä toisen vanhempien tapaaminen.

Valitettavasti olen itse hieman vaikeammassa tilanteessa, sillä viimeisten kahden vuoden aikana allekirjoittaneen vanhemmat ovat tavanneet miestä jo useasti. Minä en kuitenkaan ole koskaan aiemmin kuullut tai nähnyt mieheni vanhempia. Otin itse asian puheeksi parisen viikkoa sitten, kun pohdin etten ole tavannut ketään hänen lähipiiristään.

Hän otti puheeni erittäin vakavissaan ja nyt kaksi viikkoa myöhemmin, mut on jo esitelty siskolle ja parhaalle kaverille. Ja viikonloppuna vanhemmille.

Jännittämisestä huolimatta, mä en valita. Ja sitä paitsi, mä esittelen itseni joka syksy ja kevät sadoille uusille jumppareille, joten enköhän mä tästäkin selviä ihan hyvin. Pitäkää silti peukut pystyssä.

Olen siis ollut jo kuukauden parisuhteessa. Ja en voisi olla onnellisempi.

Viimeisen kuukauden aikana olen kokenut eniten haasteita siinä, millaista on olla jonkun tyttöystävä. Unohdan melkein päivittäin sen, että mua kuunnellaan, kunhan vain avaan suuni ja kerron mitä mielessäni pyörii. Olen kuitenkin jopa muistanut kysyä toisen mielipidettä meitä koskevissa asioissa - enkä ole aina päättänyt asioista vain itse.

Virallista tästä on tullut monella tapaa. Ja olemme ottaneet selkästi sen linjan, että sen tietävät kaikki muutkin. Tämä ei olekaan vaan mikään yhden viikonlopun juttu, vaan tavoitteena on jotakin pysyvämpää.

Pääsin eilen esittäytymään ensimmäisen kerran Miehen tyttöystävä. Ja voitte vaan kuvitella, kuinka mun sydän hakkasi.

Eniten ajatuksia kuluneen kuukauden aikana on kuitenkin herättänyt se, että miksi emme kokeilleet tätä jo aikaisemmin? Olen kiitollinen, että olemme saaneet tutustua ystävinä kaikessa rauhassa ja nyt suhteellamme on varma ja hyvä pohja. Mutta nyt otamme kiinni kahden vuoden aikana menetetyn ajan.

Mikään ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä.

Vaikee uskoo oot ensimmäinen joka sen sai aikaan.
Tällä kertaa meen täysillä päin. Nyt ei säästellä!
Jos kerrankin tää toimii."

Elokuun alussa manasin ystävilleni syksyn kiireyttäni, jotka kolme työpaikkaa mulle tulevat aiheuttamaan. Silloin päätin, etten ala seurustelemaan. Ei nyt, nyt on kaikkein huonoin ajankohta ikinä.

"Kerrankin se osuu kohdalleen, tiet on vihdoinkin kohdanneet.
Sain enemmän ku mitä uskalsin toivookkaan.
Jätän taakseni kaiken muun, ei enää aihetta vaiheiluun.
Kaikki pottiin, me saadaan tää toimimaan."

Mä en halua olla sellainen tyttöystävä, jonka oma elämä häviää miehen mukana. Mä sanon mitä mä haluan, olen rehellinen ja sanon, jos haluan olla illan yksin.

Mutta rakastuminen on asia, jota en pysty hallitsemaan, vaikka kuinka tahtoisin. Se tulee ajatuksiin, saa vatsaan ne kuuluisat perhoset, se saa hymyilemään kaiken muun harmaiden keskellä ja se saa puhumaan itsestään - tahtomattaan.

Rakkaat ihmiset, ymmärtäkää mua ja tätä alkuhuuman vaihetta.

Viikonloppuna kuuntelin Lauri Tähkän lauluja rakkaudesta äitini hyppiessä eturivissä huutaen Laurin nimeä. Samalla sydän oli kaukana tanssilattialta, jossa tyttö heiluessaan hymyili.

".... Siinä täytyy olla unelmii..."

Mies väitti, että kahden päivän tauko oli tuskainen, mutta onneksi maanantai tuli nopeasti. Mä haluan unelmoida ja nauttia tästä tunteesta.

Mun sydän hakkaa.

Jutussa pohdittiin onko oikein, että pieni poika mainostaa melkein tuhatkalorista hampurilaista ja miten tämä tulee vaikuttamaan lasten ja nuorten terveyteen sekä terveyskäsitykseen. Hesburgerin varatoimitusjohtaja kommentoi asiaa näin: "Hampurilaisemme sopii, kun se on osa tasapainoista ruokavaliota ja terveellistä elämäntapaa."

Voinko tästä siis tehdä päätelmän, että hänen mukaansa terveelliseen elämäntapaan kuuluu hampurilaiset? Sillä mielestäni, kun joku on osa jotakin, niin se kuuluu jossakin määrin asiaan, vaikkei olisi pääasiana.

Itse en ainakaan koe, että minun terveelliseen elämäntapaani sisältyy hampurilaiset. Ne eivät ole osa arkiruokaani. Eivätkä missään määrin kuulu ruokavaliooni. Se on herkuttelua, sitä ylimääräistä "kun sitä joskus saa"- osastoa, joten en voi ymmärtää miten kukaan voi edes mainita hampurilaisia sekä terveellistä ruokavaliota samassa lauseessa.

Ymmärrän kyllä, että hekin tekevät vain työtään, mutta ihan oikeasti, ai minkäköhän takia suomalaisten lasten lihavuus on kasvussa?

Joku on joskus sanonut, ettei samanaikaisesti voi onnistua sekä työssä että rakkaudessa.

Viime viikkojen ankeat työolot ovat vieneet energiani ja iloisuuteni täysin ja haikeana katson tulevaisuuden työnäkymiä.

Mutta sitten menenkin ihastumaan - täysin odottamatta ja yllättäen.

Ja ei ne työolot enää ole mielessä.

- Helppoa. 15 tulee täyteen helposti, sen suurempia miettimättä. Minulle on tärkeää perhe, ystävät sekä rakkaus. Myös itsetunto, värit sekä itsenäisyys löytyvät listaltani.

"Poista valitsemistasi arvoista viisi."

- Tehtävä vaikeutui huomattavasti. Hetken pohdinnan jälkeen sai rakkaus hävitä listaltani. Se ei kuulu tämän hetkisiin tärkeimpiin arvoihini. Tein myös radikaalin valinnan ja poistin jo tässä vaiheessa liikunnan.

"Poista vielä viisi."

- Punnitsin tarkkaan, kumpi on minulle tärkeämpää: ystävät vai perhe. Ystävät vedin ylitse listastani. Myös ilo sai lähteä.

Jäljelle jäi viisi viimeistä, tärkeintä, arvoa.

Itsetunto. Itsenäisyys. Yksityisyys. Terveys. Perhe.

Näistä koostuu minun arvomaailmani 21-vuotiaana.

Mutta mitä nämä todella kertovat minusta? Jaan teille tästä muutaman sanan. Sanat, jotka saivat tämän tytön kyyneliin, tätä tarinaa ääneen kerrottaessa.

Itsetunto

Koen, että elämässä ei pärjää, mikäli ei ole itsetuntoa. Luottoa omaan itseensä, tekemiseensä sekä osaamiseensa. Kukaan ei tunne sua niin kuin sinä itse. Pidän itsetuntoa hyvinkin tärkeänä asiana, mutta en koe, että vielä tällä hetkellä luottaisin itseeni tarpeeksi. Sen saavuttaminen vie aikaa.

Itsenäisyys

Arvostan ihmisiä, jotka osaavat pärjätä elämässään omilla taidoillaan. En tarkoita erakoitumista tai yksinelämistä, vaan sitä, että tarpeen ja paikan tullen pärjää aivan itse. Osaa myöskin ottaa omaa tilaa sekä tehdä itseään koskevia päätöksiä itsenäisesti.

Yksityisyys

Näistä viidestä arvosta minulle tärkein. En ole niin yksityinen kuin haluaisin olla, sillä tunnustan ja tiedostan, ettei kukaan voi elää vain oman päänsä sisällä. Haluan kuitenkin säilyttää omat rajani ja asiana itselläni. Teen tietoisia valintoja siitä, mitä kerron ja kenelle.

Terveys.

Koen, että liikunta on tärkeää, mutta terve voi olla ilman liikuntaakin. Näen terveyden kokonaisvaltaisena hyvinvointina, jossa myös tärkeässä osassa on ihmisen henkinen hyvinvointi. Terveys on arvo, jota haluan vaalia ja johon haluan pystyä omilla valinnoillani vaikuttamaan.

Perhe.

Mietin pitkään kuuluuko perhe viiteen tärkeimpään arvooni. Ja siinä se nyt on. Perhe on tärkeä. Perhe on läsnä. Perhe tuntee mut. Perhe auttaa ja lohduttaa. En voisi elää ilman perhettäni. Perheeni tuki on minulle korvaamatonta.

Mutta mitä tapahtuu, jos yksi näistä pitäisi poistaa?