Mulle on tosi usein ihmisten seurassa tullu fiilis, ettei ne vaan voi ymmärtää mitä mä aattelen tai tunnen. Ihan missä asiassa vaan. Semmonen olo tuli tänäänkin.

Kaverit oli tullu hakemaan mua ajaa mopoilla, ku ne oli just saanu kortit. Tultiin sitten hetken ajon jälkeen käymään meillä ja istuttiin keittiön pöydän luona. Tiskipöydällä oli alkoholiton lonkero pullo. Kaverini näkivät sen ja alkoivat nauraa. Mä sitten kysyin, että mikäs nyt tuli. He sanoivat, et joo sut varmaan kantsis viedä hoitoon, missä on lähin mielisairaala. Mä sivuutin aiheen, sillä en todellakaan halunnut siitä keskustella ja juttu jäi.

Mä en tajuu. Mitä naurattavaa on siinä, että joku juo alkoholitonta juotavaa? Kaikki ei välttämättä halua juoda.. Osa ei välttämättä voi juoda tai muuten lentää ulos kodista.. Mä en nää siinä mitään hauskaa.
Ja siis se lonkero oli mun isin. Hän ei juo alkoholia, hän ei voi.

Kukaan ei tiedä kuinka monta iltaa ja yötä mä olen pelännyt mun isin takia. Kiitos alkoholin. Kukaan ei tiedä kuinka monta "vittu sä oot idiootti" kirjettä mä oon lukenu salaa. Luvut on suuria. Tuo aika on kuitenkin jo takana päin, eikä siihen toivottavasti tarvitse enää palata. Sillä se aika oli hirveää, enkä halua enää ikinä kokea sitäkään uudelleen.
Hän tietää, että jos hän juo, niin hän on pihalla, eikä takaisin ole tulemista.

Alkoholi on muutenkin ollut aika vahvasti meidän suvussa. Mun rakas vaarini kuoli pääosin alkoholin takia. Hänellä oli syöpä, joka kuitenkin pystyttiin leikattiin. Se kuitenkin tuli uudestaan ja lopulta hän joi ittensä hengiltä. Joten tässä voi olla syy, miksi mun ei oo tullu lähdettyy, kun joku pyytää perjantai-iltana mukaan.

Mä tiedän, että ihmiset jotka eivät tiedä tai vaikka tietäisivätkin, mutta eivät ole koskaan kokeneet samaa, heidän on vaikea ymmärtää. Mä en ole puhunut oikeastaan mistään mun tosi aroista asioista, ollut vaan hiljaa ja padonnut kaiken sisääni. Ei välttämättä kauheen viisasta, mutta kun mulla ei ole sellasta ihmistä, , jolle mä voisin selittää tän kaiken.
Esimerkiksi vaarini. Hän on asia, josta en oikeestaan oo kertaakaan  hänen kuolemansa jälkeen puhunut. Jos joku mainitsee hänet puheessaan, mulle tulee heti kyyneleet silmiin (niinku nytkin..).  Enkä tiedä miksi. Vaari oli mulle mun veljen jälkeen tärkein asia. Nyt mulla on enää veljeni, josta en luovu.

Joku kaveri on jossain vaiheessa sanonu mulle, "et se on paljon helpompaa puhuu tyypille, joka ymmärtää oikeesti ja on kokenu samanlaista elämässään. Ja se on kyllä totta, ettei ihmiset, joille ei oo koskaan tapahtunu mitään tällästä, osaa arvostaa elämää ja sitä, että kaikki on hyvin."

Mä oon samaa mieltä. Niin se vaan on.

Tätä se on. Se elämän vuoristorata. Eikä sille voi mitään. Sellasta sattuu.
Mutta mulle toi taas sopii tosi hyvin, mä just aattelin noin kuukausi sitten, että kaikki menee tosi hyvin ja tällee.. Nyt en aattele niin, koska oon taas onnistu pilaamaan jotakin, jonka seurauksena tuli paljon pahaa mieltä. Ja vuoristorata menee alaspäin ja lujaa.