Ennen kuin mä jätän peruskoulun lopullisesti taakseni. Mä haluun sieltä yhden jutun kirjoittaa. Varoitan jo nyt, että tästä tulee taas vaihteeks aika pitkä.

"Ootteks te ikinä menettäneet tajuanne?
-Joo, oon mä kerran.
Aijaa. Milloin se tapahtui?
- Sillo ku olin seittemä.
Mitä tapahtu?
-Mulla oli aivov.."

Siitä se sitten alkoi.
Itku.
Ei siinä muuten mitään, eiks itkeminen yleensä autakki?
Mutta satuin silloin olemaan koulussa, kotitalouden tunnilla. Siitä hyvä, että se oli mun päivän vika tunti. Mutta siinä onkin sitten kaikki hyvä.

Mä olin sillon muutenkin vähän pihalla. Just ennen tota keskustelua, mä olin tiskaamassa meijän keittiössä ja kelasin mun vaaria. Se on ainut asia, joka saa multa ihan joka kerta kyyneleen vierimään poskea pitkin. Joten olin silloin tosi lähellä tätä. Pääsin siitä tunteesta yli ja liityin muiden iloiseen keskusteluun.
Se oli viimenen juttu. Enempää en kestäny.
Vaikka mulla ei periaatteessa ollutkaan mitään syytä itkeä. Mä en saanu sitä lopetettua. Sille ei voinu mitään.

Sen jälkeen, kun mun entinen paras ystävä muutti pois, mä oon ollu aika hiljaa omista asioistani. Hän oli ainut ihminen joka tiesi tän kaiken leikkauksesta, mitä oon tänne kirjoittanu. Hän oli ainut kaveri, joka kävi mua sairaalassa kattomassa. Ja ku se lähti, mä jäin yksin. Ja kaikki asiat löytyy ainoastaan mun päästä ja päiväkirjastani. Siihen tottu kuuden vuoden aikana. Olemaan yksin.

Tää taisi olla syy mun itkuun. Tai emmä tiiä. Tää ihminen, joka aloitti tän keskustelun. Vaikka saikin mut itkemään, mutta sai mut myös aattelemaan. Mä en pärjää yksin enää. Mä en todellakaan tiedä, miten mä oon pystyny tän kaiken pitämään sisälläni, yksin. Mä en tiedä.

Tää alkukeväästä tapahtunu juttu sai mut aika pitkäs aikaa pihalle kaikesta. Ei sillä, en mä siitä kellee sanonu tai näyttäny koulussa (paria hommaa lukuunottamatta). Enhän mä voi. Mutta päässäni mä mietin aika paljon tätä kaikkea ja nyt kaikki alkaa olla ohi. Vaikka kyllä mä sen tiedän, että en mä voi sitä koskaan kokonaan unohtaa. Ja tiedän, että kaikki ulkopuoliset pitää mua ihan vitun idioottina, mutta en mä voi sille mitään. Mutta sen mä lupaan, että kesällä mä unohdan kaikki tyhmät jutut.

Mä muuten myös tossa yks päivä mietin ihmisiä, jotka on mulle kaikista tärkeimpiä. Tärkeimmiksi tuli tietenkin veljeni. Hän on mulle kaikista tärkein. Mutta sitten tulee mun vaari. Vaikka hän onkin kuollut, en voi koskaan unohtaa häntä. Olinhan "vaarin tyttö". Kerron tästä joskus lisää. Sitten tulee isi. Mutta ei äiti. Kyllä mä äitiä rakastan ja hän on mulle kaikki kaikessa, mutta ei vaan kuulu tähän listaan. Ja vikana yks tyyppi. Siinä on mun tärkeimmät ihmiset.

Mutta sen mä voin nyt sanoa. Että vaikka asioista pystyy nykyään jonkun kanssa puhumaan, eikä tarttee olla enää yksin ja vaikka siinä saankin sanoa ihan kaiken mitä haluan. Mun on helppo kuitenkin kirjoittaa asioista, ihan kaikki pienimmtäkin yksityiskohdat. Mitä ei vaan tuu sanottua.