Tää on jo toinen postaus tänään, mutta mun on nyt pakko kirjoittaa. Tajusin nimittäin jotakin tosi tärkeetä. Vaikka tutut lukeekin, niin mä en vaa voi sille mitään, että tää on nyt taas tämmöstä. Se koulu vaan ahistaa nyt tän viikon ihan sairaasti ja kaikki uusi ja silleen.

Mä täytin semmosen rastitusgallubin. "Jos saat yli 120 olet kokenut liikaa" Mä sain 88! Siitä tuli siis aihe tähän tekstiin. Niin ja kyllä tekstiin vaikutti mun eilinen käyttäytyminenkin...

Mä menin eilen ihan sekasin, kun älysin, että mun pitää mennä kotiin ja että äiti on mulle ihan sika vihanen, koska en pitäny lupaustani. Ja että mä oon pettäny vanhempien luottamuksen. Kotiin saapuessa mä odotin heti kauheeta huutoa. Mutta sitä ei tullutkaan. Se oli jo nukkumassa, kun mä tulin ja aamulla se vain totesi, että "mä en kyllä tykkää tästä yhtää, eikä sun vielä tarttisi."

Hei, oikeesti. Mä oon just päättäny peruskoulun ja mä saan perjantaina tietää missä mä vietän mun elämäni seuraavat kolme vuotta. Se on oikeesti tosi iso juttu mun elämässä. Ja varmaan kaikkien muidenkin just koulunsa päättäneiden.

Se oli tammikuussa ihan selvää, että mihin mä ekana haen. Ne muut neljä koulua mä periaatteessa valitsin ihan vaan arpomalla, kun ei niillä ole mitään väliä. Tai ei ollu sillo, kun sitä hakulomaketta täytettiin. Nyt sillä on väliä, mutta sille ei voi enää mitään tehdä. Vaikka kuinka haluaisi.

Tää koulu mihin olen ekana hakenut, on ainut mihin MINÄ oikeasti haluan. Mulla ei ole mitään muuta. Se oli mun päätös ja minä tein kaikkeni sen eteen. Niihin muihin vaikutti enemmän tai vähemmän muut ihmiset. Enkä mä niitä varsinaisesti itse päättänyt, tai siis sillein samalla tavalla.
Tää koulu oli mun ensimmäinen oma päätös. Ainakin mun mielestä. Yläasteenkin äiti valitsi. "Kerkee sitä myöhemminkin matkustelemaan bussilla.." Joo se oli oikeessa, mutta se oli sen päätös.

Mä oon tehny ison päätöksen. Ja nyt pidän vielä viis päivää peukkuja pystyssä. Ei siis ihme, että nyt lomallakin, joka tosin on aika ihmeellistä, vähän heittää päästä.  Mä nimittäin eilen tajusin, että ekan kerran mä teen jotain vastoin sääntöjä. Ei se silloin tuntunu kovinkaan fiksulta tai mitään, joku varmaan tajuu mitä tarkoitan. Mutta nyt, kun olen koko päivän tässä miettiny, mä tein ihan oikein. Se oli mun päätös, enkä oo siitä enää yhtään pettyny. Vaikka eilen musta tuntu koko illan, että mun ei olis pitäny lähtee mukaan. Jota taisin toistaa aika monta kertaa.. Niin oon nyt tosi tyytyväinen, että lähin. Fiilikset on nyt pikkasen eri, ku aamulla. Vaikka petinkin luottamuksen, niin ihan oikeesti. Mä oon kuukauden kuluttua 16! Emmä voi koko ajan aatella, että mitä äiti tähän sanoo, jos saa tietää. Mä pärjään..niin tai jos en ni onhan mulla kaverit :) Mä rupeen tästä lähtien miettimään enemmän sitä, että mitä MINÄ haluan. Mutta hei, älkää pelätkö, emmä aijo mihinkään suuntaan muuttua. Mutta sillein enemmän sisäisesti tai jotaa.

Mä oon koko elämäni eläny aika "rauhaisaa" elämää. Tehny niinku on sanottu. Jos jotakin ei saanut tehdä, niin en sitä tehnyt. Nuorten kuuluu kokeilla rajoja ja sillee. Mä haluun nyt elää niinku MÄ haluan. Mun ei tarvitse enää tavata niitä ihmisiä, joita en ihan oikeasti halua tavata. Mulla on työpaikka, itse hankittu, eli mulla on myös rahaa, jos äiti ei jostain syystä kustanna mun "ylimääräisiä" menoja.

Nyt mä sain sen sanottua. Ja sanon nyt vielä, että tyyliäni en vaihda. Ajatustapaa lähinnä.
Tällä lähetään.

Ainiin. Piti vielä mainita, että kurkku niin paskana, ettei tuu ääntä. Huomenna toivottavasti paremmin.