Mulla oli tässä äsken pitkä selitys mun kivasta päivästä. Ei ole enää.

Mulla oli päivällä tosi kivaa, mutta nyt tuli taas tosi paska olo. Johtuu edelleenkin siitä koulusta. Vaikka mä niinku periaatteessa pidän ajatuksesta, tai ainaki osa musta pitää. Mutta se toinen puoli laittaa kovasti vastaan. Ehkä siksi, että se menneisyys taas alkaa kummittelemaan. Mun ala-aste aikani ei nimittäin ollut kauheen mukava ja siitä jäi muistoja mieleen. Mulla on paha aavistus, että se sama toistuu.. siis se mikä silloin seiskalla loppui, kiitos ihanien kavereideni. Mutta uusi paikka, uudet ihmiset. Se on aina hankala "luoda yhteys" niihin tyyppeihin, ku tietää, ettei kukaan niistä tunne mua yhtään. Toisaalta hyvä, voi aloittaa ihan uudelta pohjalta, toisaalta taas.. Käytiin tänään siellä koululla. Skodella joku puol tuntii, talvisin kahella eri junalla.

Silloin kun olin vielä ala-aste ikäinen mun vaari aina auttoi ja neuvoi mua kaikessa. Se kerto mulle tarinoita ja vinkkejä elämään. Kuinka, kun leukaan hieroo kanankakkaa, kasvaa parta ja kaikkee sellasta. Vaari tuli mun mieleen äsken, ku mietin tota uutta koulua. Että kuka nyt auttaa, kun mulla tulee ongelma vastaan? Vaari jakso aina kuunnella, kun mä kerroin koulusta, harrastuksista ja kavereista. Vaikka hän ei tuntenu mun kavereita, vaari kysy aina lisää ja oli kiinnostunu mun asioista. Mä olin sen ensimmäinen lapsenlapsi. Mä olin vaarin tyttö.

Vaari kerto mulle aina, että millanen mä olin ollu pikkusena. Mä oon kuullu samat tarinat monta monta kertaa. Mä kuulen välillä niitä juttuja myös mummolta, mutta se ei ole sama asia. Meillä oli vaarin kanssa se yhteys, enkä mä varmaan kenenkään muun kanssa pysty sellaseen. Samalla lailla, ku on veljeen.
Taivas on nimittäin niin korkeella, että välimatka on pikkasen liian pitkä. Vaikka onkin tosi lapsellista,  haluan aatella, että siellä se istuu pilven reunalla ja kattoo, että mulla on kaikki hyvin. Että kukaan ei satuta mua, missä se on kyllä onnistunut harvinaisen huonosti, mutta kyllä se silti kattoo mua ja hymyilee.

Mä olin liian pieni sillon ku vaari kuoli. Viidennellä muistaakseni. Mä en tajunnu. Itkin vaan. Ja sit se unohtu. Elämä jatku. Nyt se kostautuu.

Mä olisin varmaan aika hukassa ilman mun kavereita. Se on todettu jo monta kertaa. Mulla on tosiaan muutama asia, joista en yksinkertaisesti pysty puhumaan. Mä en vaan saa niitä sanoja ulos. Mutta se on jännä, mä kuitenkin pystyn kirjoittamaan asioista. Tää silleenkin hyvä, ettei tarvii kaunistella asioita, ku kuitenkin ite tiiän miten asiat on, ei mun tarvii valehdella. Itellenihän mä kirjoitan.

Että tämmöstä tänään. Huomenna taas uusi päivä. Ainiin. Piti vielä sanomani, että vaikka itellä meni kouluhommat vähän päin puuta. Olen kuitenkin todella iloinen kavereiden puolesta, jotka pääsivät sinne minne halusivatkin. Onnea.