Mä kerroin. Olen ylpeä itsestäni. Kolme viikkoa ja onnistuin kertomaan itkemättä.
Kerran mä käyn sen läpi. Vielä kerran, mun on pakko. Mä teen siitä esitelmän. Mun omaksi parhaaksi. Riparin jälkeen on mennyt hyvin. Se viikko ja sitä aikaisempi aika oli tuskaa, enkä oo koskaan kokenut semmosta --henkistä pahoinvointia--, ainakaan yhtä pahasti. Sitä on vaikea kuvailla, mutta se oli tuskaa.
Nyt menee hyvin, mutta kerran vielä revin haavat auki. Pakosta.

Kaverit kauhistui, kun kerroin, no ei se mikään ihme ole. Kyllä mä sen tiedän. Viiden kuukauden aikana mulle tuli jotain neljä tosi pahaa ahdistuskohtausta, siis henkisesti. Mikään tietty ei sitä aiheuttanut, omat tunteet, pelot ja puhumattomuus. Silloin mua on varmaan ollut aika kauheeta kuunnella, rasittavaa. Mä olin vaan niin rikki, että pienikin vastoinkäyminen toi kaiken esille. Olen siis pahoillani niille ihmisille, jotka joutuivat silloin olemaan paikalla. Toisaalta olen heille myös kiitollinen, että sain silloin purkaa kaiken ulos. Vaikka siitä ei varmaan mitään selvää saanutkaan, kahdeltatoista yöllä en muutenkaan ole kaikista fiksuimmillani, niin se auttoi kuitenkin, oikeesti tosi paljon. Kiitos.

Ihminen sai mut tajuamaan asioita, joiden ansiosta mä aijonkin tän esitelmän tehdä. Mä haluun asettaa itteni päin menneisyyttä, mä haluun ymmärtää sen kaiken, myös lääketieteellisesti. Vaikka saattaakin olla turhaa jossitella, että mitä olisi voinut tapahtua, niin tuntuu, että se auttaa tajuamaan tän jutun muidenkin kannalta ja toki myös omalta. Mä haluun ymmärtää.

Niin ja ehkä tämän esitelmän avulla saan vastauksen edelleen minulle tärkeään kysymykseen, voiko se uusiutua? Mä en vielä tiedä, mä otan siitä selvää. Sillä se on varjostanut tätä elämää, varsinkin nyt kun asia tuli esille, haluan saada asiaan vastauksen, että voin rauhoittua.