Mä en tiedä miten mä tän kirjoittaisin tai sanoisin ja kelle.
Toisaalta tekis mieli huutaa ja karjua niin lujaa ku lähtee. Toisaalta haluais vaan olla ihan hiljaa, sanomatta sanaakaan ja antaa vaan olla. Kumman valitsen?
Kirjoitan todellisen aiheen vierestä, mä olen tosipaikan tullen hiljaa ja unohdan.

Lukio on saanut mut aattelemaan asioita tosi paljon ja se todellakin opettaa ihmistä. Tuntuu, että kaikilla on ongelmia itsensä kanssa. Siinä kuka on, mitä ajattelee. Mä tiedän kuka mä olen, mutta mulla on ongelmia niiden muiden kanssa.

Oon huomannu, että esimerkiksi vuoden taakse katsoessa, niin mun elämä on tehnyt täyskäännöksen.
Viime vuonna tähän aikaan, viikko eteenpäin, olin kolmen kaverini kanssa isoskoulutusleirillä. Olin peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä, oppilaskunnan puheenjohtaja, selvä päämäärä edessä päin. Ja suoraan sanottuna ei kavereita. Kyllähän niitä -koulukavereita- löytyi, mutta kyllä mäkin sen verran tiedän, että mut haukuttiin ihan lyttyyn, ku selkäni käänsin. Mulla ei ollut paikkaa, eikä ryhmää.

Tänään mä istun kotona, yksin, viettäen rauhallista perjantai iltaa. Lukion ekaluokkalainen. Ei tietoakaan tulevasta, vailla päämäärää. Nyt voin kertoa, että mulla on kavereita. Ne ihmiset, joihin tutustuin lukion alkaessa, no ne on mulle aikalailla pelkästään -koulukavereita- eli enhän mä niitä vapaa-ajalla näe. Mutta osa kuitenkin hyviä kavereita, näin kun alkaa pikku hiljaa oppia tuntemaan. Muutamien kanssa olen tälläkin hetkellä hieman solmussa, johtuen siitä, että he pelkäävät, että -minä jätän heidät-, mutta se ei ole niin iso juttu.. Ja sitten on nää kakkoset. Kavereita. Nään vapaa-ajalla, tekstaan ja juttelen enemmän. En tunne vielä niin hyvin, mutta opin koko ajan paremmin. Niinkuin olen kertonut, olen löytänyt paikkani sekä ryhmäni. Vihdoin. Koko peruskoulun yhdeksän vuotta siihen meni, mutta tosiaan, nyt olen tyytyväinen.

Mä en tiedä, oonko oikeesti niin hankala ihminen, että mun kanssa on vaikea pidemmän aikaa tulla toimeen. Vai onko vika ollut aina muissa? Yrittämisen puutteesta ei ole kyse.
Mä en myöskään oo koskaan tullut toimeen ikäisteni jätkien kanssa. No, ehkä lukiossa ollaan jo sen verran aikuismaisia, että ne ala-asteen jutut ei tule toistumaan. En sano siitä sen enempää kuin, että musta ei, sielläkään, oikein pidetty. Ihminen, johon olen tässä tutustunut koko ajan paremmin, on just sitä kaikkea mitä ei aikaisemmissa ihmisissä ole ollut, vaikka kuinka on etsinyt. Me tullaan hyvin toimeen ja nauretaan toistemme jutuille. Ollaan molemmat kiinnostuttu koulun asioista ja molempia kiinnostaa asioihin puuttuminen ja järjestäminen. Mä tulen pienestä iloiseksi. Kaikki se mitä kuulen päivittäin näiltä kivoilta ihmiltä, saa mut hymyilemään. On syy tulla hymy naamalla kouluun, kun tuntee niin mahtavia ihmisiä.

Kaveri tuossa muutama päivä sitten manaili, kun häntä ei koskaan kutsuta minnekkään. No, voin kyllä sanoa takaisin, että ensimmäistä kertaa minäkin siellä vieraslistalla olen. Ja jopa kaksissa juhlissa.

Miten musta tuntuu, että mä aina katoan jotenkin mun alkuperäisestä aiheesta. Kummallista. Aihe tuli mieleen, kun satuin äsken lukemaan yhden mielenkiintoisen kommentin, joka sai samat tunteet takaisin mitä mulla oli koko ala- sekä yläasteen ajan. Joten päätin sitten kirjoittaa itelle ylös, miten kaiken voi unohtaa, kun tällä hetkellä menee hyvin.
Täydellisyyteen on vielä pitkä matka, mutta olen jo hyvällä mallilla. Ikinä kukaan ihminen ei ole saanut mua nauramaan niin paljon, kun tämä yks. Se saa mut unohtamaan tän kaiken mitä mulle ei ole kerrottu, mutta saan selville tavalla tai toisella. Mä tiedän aika paljon, mutta en vaan jaksa aina kiinnostua asiasta. Tällä hetkellä ihan sama mitä eräät ihmiset musta ajattelee, sillä mä ajattelen niistä ihan samalla tavalla.
Se riittää mulle. Maisemanvaihdos, ainakin koulun osalta, teki hyvää. Pääsi irti kaikesta turhasta, nyt voin keskittyä siihen olennaiseen. Mikä oli..?