Tästä tulee sekavaa. Aatelkaa ny itekki, ku yritän sekoittaa tähän samaan tekstiin sekä muistotilaisuuden ja kaikki mitä siitä koko jutusta aattelen sekä keskustelut jätkän kanssa.

Alotetaan ihan alusta. Menin tuntia liian aikaisin tänää kouluu, mulla on jotenkin niin kiire, et aattelin helpottaa tätä iltapäivää ja tein hommat koulussa, samalla ku katoin jätkän wanhojen harkkoja. Innolla odotan ens vuotta, ku ite pääsee tanssimaan. 

Meillä oli jätkän kanssa kakkosruokailu ja oottelin sitä aulassa. Hänen tultuaan, mä kävelin sitä vastaan.

"Emmä meinannu tunnistaa sua, ku sulla on sininen paita. Kattelin pitkään, et ootko se sinä, tutulta kuitenkin näytti." -Joo no en ihan viittiny laittaa sitä mun pinkkii paitaa tänää.. "joo kyll mä ymmärrän."

Jätkä liikku silleen, et tuli ihan suoraan mun eteen ja sano mulle sellasella ihanan herttasella äänellä; "mut sulla on nyt ruoka :)" -joo-o, mut niin on sullakin. "Niin eli pitäiskö meijän mennä syömään?" -joo mennää vaa.

Mä annoin sille vielä yhden kirjan. Kirjan, joka on kiertäny kaikki mun entiset kaverit läpi ja kiertää nykyisiä. Mä haluun, et ihmiset kirjoittaa tai piirtää sinne jotakin. Mulle on ihan sama mitä ihmiset sinne kirjoittaa, kunhan tekevät jotakin, mistä mä ne joskus vuosien päästä voin muistaa. Se arvas heti mistä on kyse, kun kaivoin kirjan laukustani. "enköhän mä tänne jotakin saa tehtyä.."

Me seistiin takasin aulassa 12.50. Kaikki tiesi, et tämän itsemurhan tehneen pojan muistolle pidettävä muistotilaisuus alkaa 13.10. Jätkä kysy multa, et pitäiskö hänenkin tulla sinne. Totesin, etten ole menossa itsekkään. "Mitäs sä nyt?" -Mä lähen koht kotiin, veli on kipeenä ja se tarttee mua." Mä aloin valmistautua lähtöön, ajatuskin siitä että joutuisin sinne saliin sai mut kyyneliin, joten tajusin et on parempi lähteä ajoissa pois. Laitoin musiikin soimaan toiseen korvaan ja kattelin jonnee ihan muualle, jätkän edelleen seistessä ihan mua vastapäätä. "Sä näytät surulliselta.. etkä sä ees kuuntele mua.." Mä käänsin katseeni sitä kohti ja sanoin, että pystyn tekemään kahta asiaa samaan aikaan. "joo toki, monia."

Tosiaan, eilen kun kuulin että tänään on se muistotilaisuus, mun ei tarttenu ees miettiä sitä, et meenkö vaiko en. Mä en olis pystyny. Tää viikko on menny ihan pimennossa "sä oot aina pihalla" joo olen toki, mut nyt mä olen ollut sitä vielä enemmän, tosin varmasti ihan hyvällä syyllä. Eilen RO tuokiossa meillä oli siellä mukana koulun psykologi, turhaa se oli, pakotti meijät puhumaan, vaikka oli eka sanonu ettei tarttee jos ei halua. Ja mä kun olen ihminen, joka ei mielellään puhu. Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa. Mä en ole ikinä ollut meidän ryhmän kanssa samassa huoneessa niin, että siellä olis ollu niin hiljaista. Se oli kauheeta, se oli eka kerta, ku oltiin tän tapahtuman jälkeen samaan aikaan samassa paikassa.. Ja jokaisesta huomas, kuinka paljon tää meitä kaikkia koskettaa, vaikkei oikeestaan kukaan tuntenutkaan tätä poikaa. Meidän ryhmä on ihan sekasin. Pahemmin kuin koskaan.

Mä tiesin, et jos olisin tänään menny siihen tilaisuuteen, se olis vieny taas mun kaikki ajatukset. Enkä olisi pystynyt menemään viideksi töihin. Lapsille, kun ei omaa huonoa päivää tai surua voi näyttää. Ja koska haluan tehdä työni hyvin, jätin ihan vain lasten takia tilaisuuden väliin. Toisaalta olisin halunnut mennä sinne ja tiedän, että jätkä olis tullu sinne mun kanssa, mutta. En olis pystyny, itteni takia.

Maanantaina mulla tuli asiaa kohtaan se ensireaktio, kauhea järkytys. Mä en ole vieläkään oikein tajunnut koko asiaa, kun en ole sitä ajatellut. Mä en oikeastaan tiedä mitä mun pitäisi siitä ajatella. Se teki niin, itsekkäästi, ja laitto meidät muut kärsimään. Kuoli. Mä en tiedä. Ikävä mulla ei sitä poikaa ole, eihän meistä kukaan sitä tuntenut. Nuorelle on kuolema aina iso juttu ja jos kuollut on nuori se on vielä isompi. Ja kun sen ihmisen tuntee. Kun se on samassa ryhmässä. Se koskettaa, tunsi ihmistä sitten kunnolla tai ei. Mä eilen mietin, et vaikka olis vaan ilmotettu, et meijän koulussa olis joku kuollu, ni olisin ollu järkyttyny, mut sit se osuu viell näin lähelle. Mun kaveri kuoli kolme vuotta sitten, nää osu niin lähelle.. Kaikki tää on vaan niin vaikeeta ja sekavaa.

Ja se, että mä en osaa puhua asioista. Asiaahan mulla olis vaikka kuinka ja kyllä mut muuten tunnetaan kauheena säätäjänä, mut omista henkilökohtaisista asioista mä en osaa puhua.

Päässä siis pyörii tällä hetkellä vaikka mitä. Tää itsemurha-sydeemi-muistotilaisuus-hässäkkä ja kaikki muut mitkä liittyy siihen, jollain tavalla tällä viikolla läheneminen jätkän kanssa, mä en tiedä, mutta jotenkin se on ollu nyt erilainen. Pää on tällä hetkellä täynnä surua, ens viikolla alkaa koeviikko, miljoona esseetä tehtävänä, töitä ihan sikana, yritä siinä sitten olla iloinen.

Mun pitäis opetella puhumaan, niin ja järjestämään mun kalenteri niin ettei se olis minuutti aikataululla kuin nytten. Mä tiedän, et kyllä mua kuunneltaisiin, mutta no. Kai osaan kirjoittaa asiat paremmin, suusta en saa niitä mitenkään ulos.

Sekavaa. Joo mä tiedän. Mut oon ite vaan niin sekasin nyt. Kaikesta.

 

// Mä vastailen tuohon ekaan kommenttiin sen verran, että okei, se oli hieman liiaksi painotettu sanalle itsekkäästi, mutta meillekkin sanottiin eilen, että mikään asia ei ole niin paha, ettei siitä pääse yli, kunhan vaan hakee apua. Ja jos sitä ei ota vastaan - se on oma ongelma, ketään ei voi pakottaa. Mutta ite olen sitä mieltä, et itsemurha on aina itsekäs teko, vaikka itellä menee kuink huonosti, niin siinä aiheuttaa muille enemmän pahaa.. Ja no. En osaa sanoa nyt muuta, tosiaan nuo on mun päällimmäiset ajatukset, en oo vielä pidemmälle päässyt.