Toinen postaus jo tänää. Mutta nyt sitten siirryn tuosta koulumaailmasta, ainakin osin, omiin ajatuksiini. Ja tähän mitä mun mielessä oikeesti liikkuu.

Kaikista eniten nyt toivon koeviikon loppua ja tietoa, et miten sen ruotsin kanssa. Uutta jaksoa odotan jo innolla. Tää jakso meni nimittäin niin penkin alle että. Meni jotenkin kaikki asiat niin solmuu ja tuli esille uudestaan ja tuntuu et sekos vaan entistä pahemmin uuden vuoden alkaessa, et sen takii tää jakso ja kokeet on menny vähän pimennossa..

Mä tajusin tänää yhen jutun. Tai no tajusin parikin juttua. Tai itseasiassa kolme. Mulle on tänää ainakin viis kertaa sanottu, etten mä koskaan tajua mitää ja olen aina pihalla. Voin sanoa, et mä tajuun, mut mä en koskaan sano niitä ääneen. Ja kuten ystävällenikin tuossa pari päivää sitten kerroin, niin mulla on jotenkin palannu takas tää mun entinen prinsessa vaihe, ainakin jollakin tasolla. Pikkusena on helppo olla tyhmä ;D

Mä myös tajusin sen, että yks ihminen välittää musta enemmän ku osaan aavistaakkaan. Mun on pitäny koko viikon sanoa sille, et se on mulle ihan älyttömän tärkeä ja et se tietää musta enemmän kuin kukaan muu on ikinä tietäny, varsinkin näin lyhyessä ajassa hän on saavuttanu mun luottamuksen paremmin ku kukaan. Mut just sen takii mä myös olen nyt jättänyt puhumatta. Mull tulee jotenkin sellanen paniikki, et tuntuu et oon kerton itest ihan liikaa ja sit pitää vetäytyä takaspäin. Vaikka mä tiiän, ettei mulla ole mitään vaaraa menettää tätä ihmistä. Se on vaan joku mun luonteen omainen juttu.. Tytölle on helpompi puhua, sen takia en oikeestaan ole jätkällekkään mitään voinu sanoa.

Mulle viikonloput ei ole koskaan kauheen mukavia. Pikkulikka piristää tietenkin, sen märät pusut on jotain niin ihanaa, mut muuten. Mulla on koulussa kaikki mulle tärkeät ihmiset, ne joiden seurassa voin täysin olla sitä omaa, se täydellisen mitään tajuamaton pikku prinsessa taikka sitten viksu ja vilkas seinille hyppivä 16-vuotias. Viikolla mun ei tartte aatella mitään, vaan voin vaan nauttia elämästä ja pitää hauskaa. Oikeesti ekan kerran elämässä mä teen jotakin. Mä pidän mun ystävistä ja haluun pitää niistä kiinni. Mutta viikonloput. Mä en sano tätä ääneen, mutta olen oikeesti niin pihalla tällä hetkellä ja muutamat on sen huomannukki. Vaikka luulen ettei muhun kiinnitetä huomiota.. olen vääräss. Mulla on koulussa joka päivä tosi kivaa ja musta on kiva, et ihmiset oikeesti näkee musta sen mun oikeen puolen, siks on helpompi hymyillä nätisti, koska hetken hiljasena ku olen, niin multa tullaan heti kysymään mikä masentaa. Mä oon tosi sählä ja säädään aina kaikkea, mut kyll mustakin löytyy se rauhallinen ja hiljanen puoli. Mutta se vain silloin, kun olen yksin omissa ajatuksissani. Osin siks, et sillo taas muistaa kaiken.. Koulussa ei toisaalta voi vetäytyä hiljaseks, ku kaikki rupee kyselemään. Enkä mä oikeen osaa sanoa mitään. Tää kaikki on niin laaja käsitys.

Mä meinasin, et tän koeviikon jälkeen mä kirjoitan. Mä kirjotan noille kahelle kaiken tän. Mulla moni kaveri lukee tätäkin blogia ja ainoastaan täältä saa oikeesti selville mitä mä aattelen ja sen takia mä haluan ettei näistä asioista puhuta. Ja siks aattelin, et saisin kerrottua sen kaiken, ilman et menettäisin ilosuuttani. Mut kuitenkin et nää kaks sais tietoon tän kaiken mitä mun päässä liikkuu. Sillä tän parin-kolmen viikon aikana on ollu mielessä vaikka mitä.. En vaan saa sanotuksi. Mä vannotan jo nyt, et siitä tekstistä minkä heille tuun kirjoittamaan, tulee aivan varmasti pitkä. Varsinkin, kun jätkä ei tiedä yhtään mitään. Vähän pelottaa. Mut se mikä mua pelottaa ei liity siihen mitä tuun kirjottamaan, osa jo tuttua jollekkin, mua pelottaa se, et.. emmä tiiä. Siihen en löydä sanoja. Tiedän vaan et pelottaa. Tää kaikki on mulle vaan niin pirun tärkeetä ja niin uutta. Ku ei noi ihmissuhteet oo koskaan ollu mun vahvin laji..

Mä en osaa sanoa mitään. Oon taas tässä samassa tilassa. Mutta tällä kertaa en yksin. Mut kuitenkin ihan yhtä pihalla. Se, et on samalla niin onnellinen kaikesta mitä on ja sit kuitenkin ihan sairaan surullinen kaikesta tapahtuneesta, mistä muilla ei ole aavistustakaan. Mä en ole kuin yks iso ongelma. Sen mulle todisti taannoinen pieni keskustelu RO:n kanssa salissa. Mä onnistuin uudestaan sotkemaan asiat, jotka mielestäni oli jo kunnossa. Ne tuli takas. Ja sotkee mun elämää, kenenkään tietämättä. Ehkä vielä jossaa vaiheessa, mä saan kerrottu mitä mietin.

Tajusin ystäväni kanssa tänään myös sen, ettemme tiedä jätkästä mitään. Täys mysteeri koko ihminen.

Tää kaikki = ?