Niin. Joo. Tuntuu, ettei ole sanoja kertomaan mitä aattelee tai tuntee. Tai en vaan taida saada purettua ajatuksiani sanoiksi, vaikka sellaiset löytyisivätkin. En mä tiiä.

Mä oon oikeesti tosi onnellinen tällä hetkellä.

Oltiin eilen äikän ryhmän kanssa kiasmassa ja löysin kauan etisimiäni magneettisanoja, teemana lapset. Siitäkin voi jotakin taas päätellä..

Eilen käytiin myös ystäväni kanssa messukeskuksessa educa-messuilla. Oli kivaa <3 Tosin se, että meitä luultiin saman päivän aikana sekä ylä- ja ala-aste ikäisiksi sekä opettajiksi ja opettajiksi opiskeleviksi, oli aikas mielenkiintoista..

Pikkutyttö oli meillä tänään. Yks ihminen, jota rakastan yli kaiken. Ja varsinkin, kun se ei tiedä tästä maailmasta yhtään mitään.

Mä oon tässä viime aikoina miettiny kaikkee mahollista. Lähinnä kuitenkin sitä, että mitä mä jätkälle kertoisin itestäni. Se tietää ainoastaan siitä tapaturma-jutusta, eikä oikeestaan siitäkään paljoa. Se, että mä tiedän jollain läheiselläni menevän huonosti, vaikuttaa tosi paljon mun mielialaan. Kun vaan tietäis miten pystyis auttamaan.. Mä olen itse tästä aivan loistava esimerkki, kun en koskaan omista asioista muille mitään sano. Oon vaan hiljaa ja hymyilen kauniisti päälle. Kukaan ei voi koskaan tietää, mitä mä aattelen.

Vaikka mä oonkin viime aikoina ollut harvinaisen pirtee (jos sitä alkuviikon möksmöks juttuu ei oteta mukaan..) niin silti mä oon vieläkin ihan sekasin. Mä en ole pienenpänä puhunut kellekkään, kun en ole koskaan omistanut -oikeaa ystävää- sellasta kelle voisin jotakin sanoa ja no, veli on aina kuitenkin ollut sen verran pieni, ettei sille oo viittin mitää sanoa. Ja sit kun mulla olis sellasia ihmisiä, tällä kertaa vielä useampi ja joille oikeasti haluaisin jotakin sanoa, niin mä en pysty tai osaa, kykene. Kai mä vaan pelkään edelleen, et nekin katoo jos sanon vähänkin väärin.. Vaikka jätkä onkin vakuutellut mulle useasti, että he pysyvät mun mukana, eivätkä katoa..

Se alkuviikon puhumattomuus jätkän kanssa todisti sen, etten ihan oikeasti halua ikinä menettää sitä ihmistä. Vaikka se oli vaan muutama päivä, niin kyllä siinä tuli heti kaipaus niitä yhteisiä välkkäjuttelujuttuja kohti. Mä tiedän, että se välittää ja kuuntelee. Ja mä tiedän, että se jos kuka haluaa tietää mun elämästä ja auttaa mua. Mutta mä en osaa sanoa mitä mun pitäis sanoa sille, varsinkin kun sillä itellää ei mene tällä hetkellä niin hyvin.. Mä haluasin kertoa sille kaiken, että se oppis tuntemaan mut, en vaan tiedä mistä aloittaa.

Jos ei ole tän vuoden aikana tullut selväksi, mä olen tosi herkkä ja itken ihan älyttömän helposti. Yks huonoista puolista.. Ja se liittyy näihin lapsuusjuttuihin vahvasti. Koska mä tiedän, sen että parin-kolmen kuukauden päästä mun pitäis selittää jätkälle ja tiedän, etten voi puhua itkemättä. Ja siinä on se juttu. Se on nähny mun itkevän miljoona kertaa, ei ole ongelmaa, vaan se, etten mä saa sitte sanottua yhtään mitään.

Mun pitäis oikeesti opetella tää puhumisjuttu. Sillä tää vaikeuttaa mun elämää tosi paljon, eikä edes tää kirjoittaminen auta siihen. Jotenkin, kun on koko lapsuuden ollut yksin ja jakanut asiat ainoastaan päiväkirjalleen, niin sitä ei voi ymmärtää, että olis oikeesti joku joka jaksaa kuunnella. Se, etten ole nuorempana omistanut sitä -oikeaa ystävää- haittaa tämän hetkistä elämää sen verran, etten ole mitään lapsuusjuttuja käsitellyt ja sen takia ne tulee esiin sillon tällön.. Kai mä sit pelkään siinä just sitä, et ihmiset pitää mua ihan hulluna, jos rupeisin selittää jotakin mikä on tapahtunu jo aikaa sitten. Vaikkei se niin menekkään..

Se, että mä pelkään menettäväni ne joista välitän, liittyy myös vahvasti siihen, että ne on mua vanhempia. Ei vuos ole paha, varsinkaan, ku se ei meille kelleen mihinkään suuntaan vaikuta. Mutta ne täyttää kaikki 18 tämän kevään puolella. Mä vasta puolentoista vuoden päästä. Jätkä menee jo nytten niin lujaa, että mites sitte ku se huhtikuussa täyttää 18. En ole tainnu muille ku jätkäll maininnu tästä mun luottamusongelmasta. Petetty liian monta kertaa, että on vaikea enää luottaa kehenkään. Siks en halua asioistani puhua.

Hyvänä esimerkkinä siitä, etten vieläkään oikein osaa puhua ihmisille, joita arvostan ylikaiken ja jotka merkkaa mulle tällä hetkellä ihan älyttömästi, niin se itsemurha juttu. Juu kyllä edelleen. Mulla on loistava tyyli käsitellä asiat, mä yritän unohtaa ne. Ei kannata, mut mä en jaksa alkaa vaivaa ihmisii, joilla menee jo muutenkin tarpeeks huonosti.. Mut siis siitä sen verran, et mä en puhu siitä asiasta, koska kenenkään ei tarvii ku mainita se sanalla, niin mulla kostuu silmät.. Olen edelleen hankala ihminen. Se on vaan niin paljon helpompi olla ilonen, värikäs ja pirtee. Sellasena mut on ennenkin tunnettu.

Tästä tuli nyt kauheen pitkä juttu. Mutta siis mä puhun sen jätkän kanssa, heti ku omat ajatukset on kasassa ja koeviikko ohi. Sit se tietää musta kaiken.

 

//blogi osoite muuttui helpommaksi; http://maailmaodottaa.vuodatus.net/