Mä rupesin pohtimaan sitä tänään..

Tekstasin jätkälle anteeksi pyynnön. Tuli paha mieli, et mä raivoan sille ihan turhaan, syytönhän se on. Otti niin päähän, et kaikki muut haluaa enemmän meijän olevan yhdessä kun kai me molemmat.

Ja tajusin. Mä rupesin miettimään sitä, miks mä ylipäätänsä haluan selvyyden tähän juttuun. Meillähän on asiat hyvin, vaikkei seurustellakkaan. Uskon sen johtuvan siitä, et mä pelkään kuitenkin menettäväni sen. Jos se ei ole kaikille selvää, et se on mun. Kuten hän mulle perjantaina kertoi, hänellä olisi ollut aikaisemminkin ottajia, mutta on sanonut jokaiselle ei. Mä olen kuulemma eka, joka on kunnolla kolahtanut. Mistä mä muka huolehdin?

Ei mun pitäisi pelätä. Edetään hitaasti ja katellaan jos jossain vaiheessa tätä voisi kutsua seurusteluksi. Nyt me vain tapaillaan. Kai. Ainakin musta.

On se tänäänkin jo mulle sanonut, et olen hänelle rakas. Tiedänhän minä sen. Ehkä tässä tulee just se -kaikkimullehetinyt- en malta odottaa. Vaikka tämäkin on jo ihanaa <3

Mä haluan olla sen kanssa, mutta en sit kuitenkaan halua kiirehtiä. Vaikka luottamus on nyt jo suuri molemmin puolin.. Esimerkiksi kuukauden päästä se on varmasti suurempi ja tunnetaan taas toisemme vähän paremmin.

Sitä kiinnostaa kauheesti mikä mulla on, kun mä en puhu. Nyt hän on vihdoin tajunnut sen, ettei edes hän saa minua puhumaan, että puhun kun haluan. Kyllä se oppii mut tuntemaan. Vähitellen. Ei vaan saa kiirehtiä, pitää oppia elämään päivä kerrallaan.