Mä en tajua miksi suutuin, mutta suutuinpahan kumminkin.

Okei, kipeenä olo ei kauheesti mieltä paranna ja kun sit kaikki koko ajan kyselee missä mennään ja ootteks ny yhessä, ei se iteltä tunnu kauheen mukavalta. Kun vittu en tiedä. Me vaan ollaan, edelleen.

Mitä se nyt yks ilta mitään merkkaa, se et tykätään molemmat toisistamme ja mikään ei estä meitä seurustelemasta. Mitä väliä, ei me kumminkaan olla. Mä en vaan ymmärrä missä mättää. Mikä on meijän ongelma. Muut ei nimittäin näe tässä mitään ongelmaa - päin vastoin. Toisaalta en kyllä ymmärrä itteenikään. Mä tiedän et se on mun, et se tykkää musta eikä halua ketään muuta, mutta jotenkin vaan. Mä en kai usko sitä ja siks, vaikka asiat on tällä hetkellä tosi hyvin, mä en luota siihen et ne pysyy tälleen jos me 'vaan ollaan'. En tiiä.

Suutuin siis jätkälle. Jostain tosi mitättömästä, mutta silti. Kai mä taas kohta sille tekstaan, ainut ihminen jonka kanssa en halua tapella.

Me puhuttiin tänään sen synttäreistä, täyttää parin kuukauden päästä kahdeksantoista. Hän on sanonut, ettei sillä ole oikeestaan hänelle mitään väliä, totesin ettei mullekkaan. "ai ei oma kuski kiinnosta.. ei sitte ;D"