Mä olen tosi hämmentynyt.

Me riideltiin.

Ensimmäistä kertaa koko tän meijän jutun ja alun alkaen meijän tutustuessa mulla tuli tunne, ettei tästä ole mihinkään ja se jättää mut yksin, et mä menetän sen.

Niin se mulle sanoi. Ettei enää jaksa tätä draamaa, ettei sitä enää kiinnosta ja hän on ulkona meistä muista.

Me otettiin yhteen ihan kunnolla. Molemmat sano suoraan sen mitä aattelee. Me tekstattiin sellaset kolmisen tuntia tästä koko kuviosta. Että kun me ei voida jatkaa näin, ku joka toinen viikko puhutaan ja joka toinen ei. Ettei tämä toimi tällä tavalla ja molemmat on tosi väsyneitä tähän tilanteeseen, on keksittävä joku ratkasu.

Täytyy myöntää, että taisin siinä muutamaankin kertaan kirota sen lähimpään helvettiin. Otti niin päähän toi sen asenne. Ei sillä, kyllä sekin varmaan mut, tuli nimittäin molemmilta sellasta tekstiä..

Muutamien viestien jälkeen tuli fiilis, et miksi edes yrittää, et me ollaan liian erilaisia eikä tästä voi enää kunnon ystävyyttä tulla. Ja myönnettävä kai se on - kyllä se jälleen kerran sai mut itkemään. Nimittäin se meinas luovuttaa liian helposti tän kaiken.

Muutaman tunnin syvällisten pohdintojen jälkeen me päädyttiin siihen, ettei tässä riitelemisessä ole mitään järkeä, ettei ole kivaa vihotella. Ja tehtiin -ainakin toistaiseksi- sovinto.

Ei siinä mitään, mutta kun tiedän tänkin jutun lähteneen musta. Minusta ja tyhmistä ajatuksistani. Minä olin se joka jätti halaamatta tänään. Se siis juhli tänään 18-vuotis synttäreitään. Minä olin se, joka ei onnitellu, vältteli ja pysyi hiljaa. Mutta myös minä olin se joka otti asian puheeksi. Mulle riitti tää juttu, halusin selvyyden. Vaikken sitä nyt oikeestaan saanutkaan. Kun se ei halua puhua.

Mä meinasin onnistua rikkomaan meijän kaikkien neljän ystävyyden.

Minä.

Mä melkein onnistuin siinä.

Se on täysin ja ainoastaan mun vika. Mun vika jos meijän suunnitelmat menee uusiksi.