Mä viime viikolla vannoin ja lupasin, että mä pidän välimatkaa.

Noh, seuraavana päivänä me istuttiinkin jo kahden syömässä. Kaverimme tuli naureskellen meijän luokse ja näytti mulle kännykkäänsä, jonne oli kirjoittanut viestin "miten te voitte syödä yhdessä, jos ette puhu?" ja lähti jatkamaan matkaansa.

Niin no, siis eihän me olla kahteen viikkoon kunnolla puhuttu tai oltu niinkuin aiemmin, johtuen jätkän omista ongelmista, joista hän ei mulle halua puhua. Kieltämättä se on ikävää, sillä hän ei ole ollut ollenkaan oma itsensä.

Eilen hän laittoi viestiä, että olenko jo palannut reissusta, että pääsisinkö heille huomenna, oli kuulemma kutsunut meijän muutamia kavereita kanssa. No, aamulla kaheksan aikaan tuo laittoi viestiä, ettei kukaan pääse. Viksuna likkana otin kahentoista jälkeen mopon alleni ja lähin ajamaan jätkän luokse, pyytämättä siis, kun piti (joo en olisi sitä koulussa voinut antaa..) yksi kirja hänelle lainata.

Tulisi siinä sitten taas sellanen fiilis, että jokin mättää tässä meijän jutusssa ja pahasti. Sillä kukas muukaan kuin hänen paras kaverinsa oli heillä jotenkin sattumalla paikalla.. niinkuin aina. No, ei siin mitään vaihettiin hänen ovellaan muutama sana ja kyllä se ihan normaalilta kuulosti.

Mutta päätinpä taas uudestaan, kun päivittelin asioita.. Välimatkan pito ei toimi, eli ei sitä enää. Mutta hän saa taas jälleen kerran itse ottaa muhun yhteyttä jos haluaa mut nähä. Ja niin kauan, kun hän mielummin viettäa suurimman osan ajastaan tämän kaverinsa kanssa, en mä aijo mennä siihen väliin.

Älkää ymmärtäkö väärin, siinä kaverissa ei ole mitään pahaa -päinvastoin oikein mukava ihminen. Mutta mä tiedän kuinka tärkeä tämä kyseinen henkilö jätkälle on, en aijo missään nimessä, enkä todellakaan halua, hänen joutuvan päättää mun ja kaverin väliltä, tiedän et se kaveri voittaisi..

Jos mä olen hänelle oikeasti niin tärkeä kuin hän minulle väittää, saa hän itse alkaa ymmärtää milloin pitäisi olla kenenkin kanssa. Ja milloin kaveri on liikaa kuviossa. Niin kauan mä pysyn poissa tieltä.

Tosin viikonlopun aikana muhun iski myös kauhea epätoivo tän jutun suhteen. Kaikki väittää kuinka hienosti me sovittaisiin yhteen ja niin edelleen. Mutta sen lisäksi mulle on puhuttu tästä meijän ystävyydestä ja siitä mitä sille tapahtuu. Nyt on iskenyt sellanen fiilis, ettei me pystyttäis kaiken tän jälkeen -ja jos päädytään yhteen ja erotaan- niin palaamaan enää vaan ystäviksi.. Äh en tiiä.

Toivon todella, että se alkais ymmärtämään, että myös mä haluaisin nähdä häntä joskus.. Ettei meistä voi koskaan tulla mitään, jos joka ikinen kerta se kaveri menee mun ohi.

Tiedän, mullakin ystävät menee poikakaverin ohi tietyllä tapaa. Mutta sen ajan voi jakaa! Kavereita voi nähdä milloin tahansa, mulla taas ei toi kalenteri näytä kauhian tyhjältä.. Niinkuin ei silläkään.

Nyt odotan.

Ja minä en edes osaa olla kärsivällinen.

Pah.

Dodo...