Mä olen myös ollut koko viikonlopun ilman nettiä. Ainut asia mitä mulla tuli ikävä, oli oma sänky. Ruokaa meillä oli täällä vaikka kuinka paljon, hyvää seuraa, musiikkia ja juotavaa.

Perjantain mä vietin mun yhden ihanan läheisen ystävän seurassa. Tehtiin ruokaa ja vaan nautittii vapaudesta, se tunne oli uskomaton. Ei ollut kukaan katsomassa perään, sai tehdä mitä itse halusi. Ja meillähän siis soi musiikki niin lujaa kun tästä pienestä läppäristä lähti ja laulettiin kaikki kovimmat tyttöbiisit läpi.

Lauantaina mä yllätin itseni. Mä leivoin meille sämpylöitä ja tein ruokaa sekä siivosin. Ystäväni tuli heti aamusta mun luokse ja pian hänen poikaystävänsäkin ilmoitti mulle olevasa pian perillä. Kolmisen syötiin ja pelailtiin. Loppuillsta me väsähdettiin ja vaan maattiin sohvilla. Yllätyin kun ei tullu niin pahasti kolmannen pyörän olo, mulla oli oikein mukavaa. Mä kattelin niitä ja totesin kuinka paljon mä kaipaa ja ikävöin. Mä kaipaan älyttömästi sitä mitä meillä joskus on ollut, sitä mistä on jo aivan liian kauan. Ja ikävöin sitä ihmistä. Se on vaan niin outoa, miten päivän erokin on jo kauheeta. Miten mä voin olla kolme ja puoll viikkoa näkemättä sitä kesälomalla?

Se ymmärsi mun yksinäisyyden, soitti mulle ja sanoi tulevansa pelastamaan mut. Tulihan se ja tän tytön ilta pelastui. Harmi vain, että ilta jäi kovin lyhyeksi, olisin mä katsonut sitä mielelläni hieman pidenpääkin. Se olis jääny mun luokse yöks, mut ainayhtäihana paras kaveri soitti ja kysy pääseekö hän herran luokse yöksi.

Me käveltiin täältä vähän matkan päähän, kaupan parkkikselle kun ystäväni äiti tuli hakemaan hänet ja poikakaverinsa . Me jäätiin istuskelemaan kahden jätkän kanssa odottamaan hänen isäänsä. Se oli ihan onneton, kun ei voinut jäädä, kysyi pärjäänkö mä, että pelkäänkö pimeää. (=kämpässä vain valot keittiössä ja vessassa) Kello oli jotakin yksitoista, mä olin jo ihan sika väsynyt. Tämä kysyi, että mitä murehdin. Käytiin nopea syvällinen keskustelu siitä miksi mä en saa hypätä katolta alas, miksi mä en saa kuolla ja miksi mä en saa murehtia mitään turhia.

Halattiin.

Ja niin mä kävelin hiljaa ja hitaasti yksin takaisin kämpille.

Mä eilen mietin sitä, että miksi jätkä tuli mun luo. Aikaisemmin hänen kanssaan puhuessani, hän oli sanonu ettei jaksa liikku tänään minnekkään. Se tuli kumminkin. Kysyi itseasiassa multa, että oliko kiva kun tuli. Mä meinasin taas pilata se näillä mun loistavilla heitoillani. (.. no en mä nyt tiiä, ku ei olla muitakaan tiedossa..) Mutta korjasin sanani ajoissa ”oli kiva kun tulit.” ja sainhan mä sen hymyn takaisin sen kasvoille. ”Hyvä.”

Mä oon ilonen, et se tuli, vaikka kaupungissa olikin ni jaksoi silti raahautua tänne saakka. Se nimittäin pelasti mun koko viikonlopun. Vaikka ystäväni ja hänen poikaystävänsä seura oli aivan ihanaa ja kaikkea ja jätkän sanoin ”ne on kumminkin pari, et se vaikuttaa..” On se kumminkin ihanenpi ku ollaan nelisteen.

Rakastan.