Kyyneleet vierii pitkin kuumottavia poskia.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa.

Se rupee hitaasti pyyhkimään kyyneleitään poskiltaan pois ja painaa samalla käsillään polveaan.

Kyyneleet kirpoaa uudestaan ja silmiä rupeaa kirvelemään.

Sattuu.

"Täällä mä olen leikkinyt apinoita", tyttö toteaa ja hymyilee hieman.

Kipu alkaa hieman hellittämään, vaikkei jalka vielä taittamista kestäkkään ja kyyneleet kuivuvat poskille.

Tytöllä on lauantaina tanssin kevätnäytön. Se on kipeänä, väsynyt, stressaantunut, mietteissään ja sitä sattuu polveen kovasti.

Särkylääkkeillä se on ennenkin vedetty. Tyttö nousee, laittaa hupparin kiinni, musiikin soimaan uusista hienoista pinkeistä kuullokkeista ja lähtee kohti kotia.

Se on jotakin mitä mä rakastan. Saan olla just sitä mitä olen ja tehdä sitä mistä oikeesti pidän. Osaan ja saan olla jotakin. Harmittaa, jos tämä jää vimeisimmäksi esiintymisekseni ja siitä jää jäljellä vain kauhea kipu.

Pelottaa, että jalat pettää alta. Niin kävi tänäänkin.

Piti kirjoittaa tänään rakkaudesta. No tavallaanhan tämä liittyy siihen, tätähän minä rakastan. Ja se on jotakin mikä on ollut mun elämässä aina ja toivottavasti tulee myös aina olemaan.

Rakkaus ihmisiin, asioihin tai tapahtumiin.

Rakkaus perheeseen, ystäviin, harrastukseen tai ihaniin muistoihin, joita ei voi miettiä hymyilemättä.

Se rakastaa tanssia. Rakastaa tanssimista. Se rakastaa sitä tunnetta, kun oppii jonkun uuden vaikean hypyn tai on huomannut edistystä spagaateissaan.

Niin sodassa kuin rakkaudessa on kaikki sallittua, eikä niin?

Voittaako rakkaus kivun? Vai kipu rakkauden?

Jos kovasti rakastaa, mutta silti satuttaa kumpi on vahvempi?

Sen kun tietäisin, ei elämä välttämättä olisi näin vaikeaa. Se rakastaa niitä kumpaakaan, mutta ne molemmat satuttaa.

Tyttö poikki ja kuollu. Lähtee nukkumaan.