Tyttö seisoi vuoren huipulla ja katseli kaukaisuuteen.

Ympärillä näkyi vain sumua ja hiljaisuus oli uskomatonta.

Siinä jos missä hänelle tuli maailmanvalloittaja olo, elämä on tässä ja nyt.

Hokemalla se ei parane.

Se oli aiemmin läpsässy tyttöä päähän. Ei se sattunut, kovaa se löi, mutta ei se sitäkään tahalteen tehnyt. Ja kyllä se tytöltä anteeksi pyysi.

Siinä seistessään se alkoi ajattelemaan.

Se älysi, että on taas kiintynyt liikaa.

Tyttö on huomannut, että kaikkien on nykyään vaikeaa olla yksin, aina on pakko olla joku vieressä. Jokainen tarvitsee ihmisiä ympärilleen.

Sellasia kun ne on. Juuri sellaisia se toivoo jokaisen vielä tapaavan. Se todella toivoo, että jokainen saa joskus tuntea sen kuinka mahtavaa on saada olla oma itsensä, tuntea että ne välittää ja rakastaa.

Kiintyminen on uutta. Mutta ei se ole kovin paha. Se on itseasiassa ihan hyvä.

Tyttö ei tarkalleen tiedä, kuinka kauan istui vuoren korkeimmalla paikalla. Ikäisyydeltä se tuntui, mutta luultavimmin vain hetken. Kaukaa kuului kavereiden äänet, naurua. Ja askeleita.

Sen jälkeen se taas oppi lisää.

Nousi ylös ja hymyili. Kiitos, olisi hänen pitänyt sanoa. Mutta hänen ei tarvinnut. Tyttö tietää, että se tietää, sanomattakin.