Juhannus.

Juuri se pahainen sama sukujuhla, jota juhlitaan myöhään seuraavaan aamuun juoden, tanssien ja laulaen. Puhumattakaan niistä ihanista juoruista, joita muista tuttavista vaihdetaan muka luotettavasti perheen kesken.

Kaikki pitäisi olla hyvin iloista ja rentoa.Mistään tai kestään ei pitäisi huolehtia.

Mä en ole koskaan pitänyt juhannuksesta. No, vaikkei meitä lopulta päästettykkään kattomaan juhannuskokkoa, ei edes se onnistunut yksinään pahiten pilaamaan tunnelmaa. Se oli vain pienen pieni sivuseikka.

Aina joku onnistuu pilaamaan tunnelman. Aina joku tekee jotakin, josta kuullaan vielä kymmenen vuotta eteenpäin. Välillä, todella harvoin, se on jotakin hauskaa. Oli se sitten vaikka kädessä olleen makkaran lentäminen, kun hyttynen tapetaan kädestä. Mutta useimmiten, aina, se on jotakin joka sattuun - enemmän tai vähemmän itse kuhunkin. Aina joku onnistuu.

Useimmiten se on ollut oman perheeni jäsen. Tänä vuonna vuorossa oli mummoni.

Vaikkei onneksi pahemmin käynytkään, mä en suostu viettämään enää juhannusta. Ei onnistu. Tuntuu, ettei noi perhejuhlat ole ihan mua varten.

Koko juhannuksen pelasti mulle osunut kesän 2009 ensimmäiset mölkky- ja tikkakisojen voitot. Siihen se sitten jäikin.

Mä olin vain iloinen, kun sunnuntaina palasimme kotiin. Tästä eteenpäin.