Miksi mä pilasin sen kaiken? Ja miten ihmeessä mä onnistuin sen tekemään? Johtuko se loppuen lopuksi edes musta? Missä oli vika? Miksi mä silti kaikesta huolimatta kaipaan takaisin? Mitä mä tein väärin? Miksi?

Välillä tulee tunne, ettei voi muuta kuin itkeä. Se on se tietty hetki, jolloin on ihan sama missä on tai kenen kanssa, pitää vaan itkeä. 

Viime yönä. Omassa sängyssä. Yksin.

Kaksi tuntia sitten. Ulkona oman vanhan tarhan pihalla. Yksin. Puhelimen toisessa päässä jätkän.

Välillä on vain niin väsynyt, ettei puheesta tule mitään, ainoastaan kyyneleet toistensa perään valuu poskia pitkin.

Ymmärsin tänään, kun sanotaan "itkeminen auttaa, sano asiat ääneen jollekulle"

Mä valitsin yhden. Kerroin sille melkein kaiken mitkä mieltä painaa. Ja ymmärsin, että ääneen sanominen helpottaa omaa oloa. Vaikka sen pienen hetkin rasittaakin sen yhden ihmisen elämää ja vie siltä aikaa oman asian kertomiseen, lopulta sekin on vain iloinen, että kerroit. Että lopulta osasit avata suusi. Osasit kertoa, että nyt on paha olla.

Se toinen yrittää parhaansa mukaan auttaa ja selvittää mitä on tapahtunut. Miten, miksi, mitä? Sen ei välttämättä tarvitse sanoa paljoakaan.. Riittää että se toinen tietää, että se on läsnä. Ei sen tarvitse ymmärtää kaikkea, riittää että se kuuntelee.

Musta tuntuu, että se on odottanut tätä. Se on jo pidempään aavistellut asiaa. Ja meinasi sitä multa tänään kysyäkkin, mutta mä ehdin ensin. Oma-aloitteisesti. Omasta tahdostani.