Onko se niin, että aina kaipaa jotakin? Ettei koskaan ole täysin tyytyväinen elämäänsä, itseensä tai mihin vain joka niihin vaikuttaa?

Haluuko aina jotakin parempaa, isompaa, hienonpaa, jotakin mitä sillä kaverilla on, mutta itsellä ei ole varaa ostaa?

Kuinka usen ihmisellä käy mielessä, että naapurin tytön elämä on paljon parempaa, kun sillä on ihana poikakaveri, ystäviä vaikka muille jakaa, ihana perhe, oma huone, uusi puhelinen taikka ipod?

Kuinka monesti ihminen kiroaa, että on ylipäätänsä syntynyt?

Kuinka monta kertaa ihminen tahtoisi olla joku toinen, on se sitten bestiksen ihana pikkusisko taikka yläkerran ihanan pojan tyttöystävä?

Kuinka monta kertaa ihminen olisi jossakin muualla kuin juuri sillä hetkellä paikassa jossa on?

Kuinka monta kertaa täytyy kysyä, jotta siihen vastataan?

Kuinka monta kertaa ihminen suunnittelee muka tulevaisuutensa valmiiksi, mutta lopulta se menee täysin päinvastoin, eikä kuitenkaan opi, ettei kannata suunnitella kun joku pilaa sen kumminkin?

Kuinka monta kertaa täytyy tyriä, ennen kuin muistaa että ensi kerralla tekee asiat toisin, oli kyseessä sitten ruuanlaitto, ikkunoiden pesu taikka ihanat ihmissuhteet?

Kuinka monta kertaa täytyy pettyä, ennenkuin alamäki muuttuu ihanaksi ylämäeksi ja kaikki vastoinkäymiset on voitettu?

Kuinka monta kertaa ihmisen täytyy kieltäytyä, ennen kuin se suostuu? Eli kuinka monta kertaa pitää sanoa "mä en tahdo puhua!!" kunnes lopulta nielee häviönsä ja puhuu suunsa puhtaaksi?

Kuinka monta kertaa ihminen joutuu toteamaan että loppuen lopuksi on yksin tässä maailmassa?

Kuinka monesti ihminen toteaa, että "silloin kun olin lapsi, kaikki oli paljon helpompaa ja asiat oli paljon paremmin.."?

Olen huomannut, että varsinkin vanhemman ikäpolven ihmiset kaipaavat aika usein takaisin nuoruuteen, jolloin oli vapautta valita, eikä vastuuta pilaamassa kaikkia suunnitelmia. Ja nuoret, ne taas taitaa kaivata enemmänkin sinne lapsuuteen, jolloin ei tarvinnut miettiä mitä on tekemässä kahden vuoden kuluttua, kenen kanssa ja miksi.

Mä kaipaan kanssa tietyllä tapaa, tai ainakin viime aikoina olen useamminkin kaivannut.

Aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä mitä aikoo syödä, paljonko täytyy säästää rahaa, jotta saa sen haluamansa, mitä tuokin vieressä seisova musta ajattelee, kenelle voin sanoa ja mitä pelkäämättä, että heti seuraavaksi se kertoo asiani eteenpäin.

Aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä poikia, ihmissuhdeongelmia niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, ei tarvinnut ottaa vanhempien kanssa yhteen kotiintuloajoista, ei tarvinnut miettiä milloin tulee viimeinen juna kotiin, johon on pakko keritä, ei tarvinnut miettiä tulevaa ammattia tai opiskelupaikkaa.

Se oli aika, jolloin elettiin päivä kerrallaan, osattiin olla miettimättä turhia, stressi oli täysin tuntematon sana kuin myös ajattelu, itseharkinta, ongelmat, alkoholi, riidat, välienselvittely, sopeutumattomuus, yksinäisyys, suru sen todellisessa merkityksessään. Surulliseksi tuli ainoastaan siitä, kun ei saanut punaisen lapion sijasta sinistä tai naapurin Liisan lemmikkikastemato oli jäänyt leikkitraktorin alle. Silloin ei joutunut itkemään sen vuoksi että luokkakaveri oli tehnyt itsemurhan tai vanhempien isojen riitojen takia.

Ei, silloin elämä oli helppoa, yksinkertaista, iloista ja ihanaa.

Onko se lopulta niin että ennen oli asiat paremmin kuin nykyään?

Onko asiat muka nuoruudessa niin paljon huonommin kuin kymmenen vuotta sitten? Meneekö nuorilla niin paljon huonommin, että on pakko kaivata aikaa, jolloin oli erittäin riippuvainen vanhemmistaan, ne oli lähinnä ainoat joihin pystyi luottamaan, vaipparalli oli mahdotonta väistää, itkupotkuraivareita tuli lähes päivittäin, omia ajatuksia ei osannut sanoa lempiruuasta enempää, ystävät vaihtuivat lähes päivittäin?

Ei kiitos. Vaikka usein kaipaankin tuohon ihanaan vaaleanpunaiseen lapsuuteen, jolloin ainakin vähintään leikin kaiken olevan hyvin ja hei olihan minulla melkeinpä päivittäin isot häätkin, niin ei.

Vaikka nuorena on välillä hieman liian usein vaikeaa, niistä kyllä aina selviää. Lapsuus oli ihanaa aikaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta nykyään siihen kurjaan elämään voi oikeasti vaikuttaa omilla valinnoilla. Uusia sanoja on joutunut opettelemaan vaikka kuinpa paljon ja samalla myöskin joutunut oppimaan uusia, ehkä välillä ikäviäkin, asioita. Mutta toisaalta se vaan opettaa elämään.

Mä en tiedä tarkalleen tekstin tarkoitusta. Se kai koittaa kertoa, kuinka paljon mä ikävöin sitä aikaa, vaikka siitä onkin ehkä enemmän niitä ikävän puoleisia muistoja, ja vaikka olen nyt pihalla. Rakastan itteäni ja elämääni yli kaiken, enkä vaihtaisi rooliani kenenkään kanssa.

Positiivinen ajattelu kannattaa. No niinkai sitten lopulta.