Mä en osaa kuvailla mun tunnetta tällä hetkellä kauhean hyvin. Mä tärisen, mua itkettää, päätä särkee ja tuntuu että maailma kaatuu ihan just päälle.

Ja mä odotan, että mun puhelimesta kuuluisi tuttu lapsen nauru. Mutten usko, että kuuluu.

Mä tiedän, että se saattaa olla varmastikin maailman ongelmallisin, hankalin, monimutkaisin ja vaikein ihminen mitä vaan voi löytää, mutta on yksi asia mitä hän ei siitä huolimatta ymmärrä.

Mä rakastan sitä.

Mä rakastan sitä just ton takia. Mä en tahdo että se muuttuu mihinkään suuntaan, tahdon pitää sen just noin hankalana kuin se nyt on, vaikka se saattaa vaatia multa lisää kärsivällisyyttä, kauniita sanoja ja ehkä muutaman ylimääräisen kyyneleen. Mutta siltikään se ei muuta sitä asiaa. Mikään mitä se sanoo tai tekee, ei muuta sitä.

Se on ylihuolehtivainen. Ihan liikaa mitä voisi edes vaatia. Sille minä on aina me. Muiden ongelmat ennen hänen omiaan.

Mä vaan niin toivoisin, että se ymmärtäisi tän. Mä tiiän että sen huolehtivaisuus saattaa olla tän tiellä. Mutta mä vaan niin toivon, että se voisi antaa meille mahdollisuuden. Mä en tule koskaan pitämään sitä pahana ihmisenä. Mut se ei tunnu tajuuvan sitä.

Mä en edes tiedä mitä se ymmärtää. Jos mun anteeksipyyntöönkin herra vastaa "älä pyydä" ilman mitään selittelyitä.

Se pistää mut joka päivä ihan sekasin. Useimmiten onnesta, tällä hetkellä huolesta. Eikö se ymmärrä että kaikki vaikuttaa muhun?

Mä en enää tiedä. Mä en tiedä missä on vika. Kuka tekee väärin. Kuka ei tahdo nähdä. Kellä on kiireitä. Kuka rakastaa. Kuka haluaa olla.

Tää alkaa taas uhkaavasti muistuttamaan tapausta huhtikuu, jota minä tai hän, ei tahdota ottaa uusiksi. Mä en tahdo kokea sitä tunnetta enää ikinä. Mä toivon, että tällä kertaa selvitään helpommalla.

Mutta tää vaikuttaa jo nyt ihan liikaa.

Ja tällä kertaa vika taitaa kuitenkin olla mussa.