Mä en ymmärrä.

Kun mä olen asettunut aloilleni, löytänyt uusia ihmisiä ja mun elämäni on vihdoin viimeinkin asettaunut edes jonkin verran paikoilleen, alkaa menneisyydestäni ihmisiä tiputtautumaan takaisin.

Eihän siinä olis mitään, jos mä tahtoisin olla niihin yhteydessä, mutta kun mä en tahdo. Mä en oikeesti tahdo olla kellekkään vanhalle ihmiselle tietoisesti olemassa. Ne on historiaa.

Onko se sitten niin että tieto tästä mun katoamisesta, koulun vaihtamisesta ja jätkästä on kuulunut kaikille ympäri paikkakuntaa ja yhtäkkiä alankin kiinnostamaan?

Tähän ei tosin usko kovinkaan vahvasti. Ne aikoinaan ovat haukkuneet mut niin lyttyyn, etten usko että ne löytäisi musta mitään positiivista sanottavaa. Mutta miksi juuri nyt?

Kyllä mä tiedän, että me kaikki ollaan kasvettu ja ollaan nykyään paljon fiksumpia ja aikuismaisia, mutta silti mä en ole antanut niille ihmiselle anteeksi. Ne voi luulla ihan rauhassa, et jätin ne rauhaan kun en enää jaksanut, poistin numerot kännykästä ja osotteet mesestä vain siks. Mt kyllä mä edelleen vihaan niitä ihmisiä ylikaiken, enkä tahdo niitä millään lailla takaisin osaksi elämääni.

Mä en tajua.

Eikö jo heillä järkikin tajua, ettei kannata ottaa yhteyttä? He itse ovat sulkeneet mut pois aikoinaan, jättäneet kun itse eivät jaksaneet. Ja nyt ne änkee takas, ku mitään ei olis tapahtunut. Ei onnistu.

Mulla on kolme ihmistä joille tulen olemaan ikuisesti vihainen, suuttunut, pettynyt, ärtynyt ja kaikkea pahaa. Enkä suostu antamaan heille anteeksi, jos he edes joskus olisivat niin paljon viisaampia, tajuisivat kuinka paljon heidän sanansa ovat oikeasti mua loukanneet ja pyytäisivät multa anteeksi. Se olisi heiltä jo paljon pyydetty, mutta en antaisi. Mua ei kukaan ole koskaan loukannut niin pahasti kuin ne kolme, joista kaksi on nyt jotenkuten tulleet takaisin.

Mä en tahdo.

Mä lupasin viikko sitten jätkälle, että kun palaan takaisin, mä kerron sille itestäni hieman enemmän. Ja nämä ihmiset ovat osa koko tätä sotkua, josta tulen hänelle kertomaan.

Onko se niin paljon vaadittu, että ihminen saisi itse päättää kenen kanssa on, kenen seurassa viihtyy, kehen luottaa ja kenen kanssa haluaa ylipäätänsä viettää aikaansa ja jakaa asioitansa?

Mä olen aina ollut kiltti. Liian kiltti. Niin ne kaikki ovat sanoneet. Enhän mä nytkään osannut kieltäytyä. Mä niin tahtoisin kuulla, että ne on muuttuneet, ettei asiat ole enää kuten ennen. Mutta kyllä mä tiedän, että se on valetta. Mä valehtelen jälleen itselleni ja muille. Jos ihminen on pohjimmiltaan paha, joka ajattelee aina vain itseään, mä olen sitä mieltä, ettei se voi muuttua. Samoin jos on pohjimmiltaan hyvä.

Mä olen päässyt niistä ihmisistä totaalisesti vuosi sitten eroon. Mä hävitin kaiken tiedon kaikista, valokuvia myöten, enkä ole kenenkään kanssa vaihtanut sanaakaan sen jälkeen. Mä tahdoin eroon ja mielestäni onnistuinkin siinä aika hyvin. Ja miksi ne vuoden jälkeen tahtoo takaisin? Eikö ne jo ymmärrä, etten mä halua niiltä enää mitään, en halua olla missään tekemisistä ja mulla on uusi, paljon parempi elämä jossakin ihan muualla.

Mulla on mahtava koulu, aivan ihanan rakkaat ystävät, joihin mä luotan ihan älyttömästi ja joista mä en enää ikinä tahdo eroon.

Ja ennen kaikkea. Mulla on ihminen, jota mä rakastan.

Mä rakastan enemmän kuin ketään muuta, mä olen löytänyt ihmisen, joka ei koskaan tule päästämään musta irti, joku joka oikeesti rakastaa mua juuri tälläsenä kun mä olen joku joka oikeesti kehuu mua, joku joka sanoo mulle päivittäin jotakin ihanaa, joku joka kysyy multa mun kuulumiset, oku joka huolehtii ja välittää musta, joku jonka kanssa mä voin puhua ihan mistä tahansa, joku jonka päälle voin kaataa jokaisen painavan asian, joku jonka kanssa voin riidellä kun kaikki muut ottaa päähän, joku jonka syliin voin painaa pääni, kun väsyttää, joku jonka luokse mä voin mennä kun muualle en pääse, joku joka silittää ja hymyilee vain mulle sitä ihanaa hymyään, joku joka halaa mua kun mä sitä eniten tarvitsen, joku joka tekisi mun puolesta ihan mitä vain, joku joka ihan täysin ja varmasti aina ymmärtää mua, joku joka rakastaa mua enemmän kuin mitään muuta.

Ennen kaikkea se on se rakkaus.

Eli siis miksi joku just nyt tahtoo tulla pilaamaan mun elämän? Mulla on kaikki hyvin, olen pärjännyt loistavasti, ei PAREMMIN KUIN KOSKAAN ilman teitä. Elämä hymyilee mulle kerrankin, enkä mä todellakaan ole palaamassa siihen missä olin vuosi sitten. Ja jos joku aikoo jotakin yrittää, niin voin sanoa, että sinuna harkitsisin vielä. Enää mä en ole yksin. Kukaan tai mikään ei voi pilata mun onnea, mä en anna kenenkään tulla tähän väliin. En nyt, en huomenna, en enää ikinä.

Mä rakastan.

Ja rakkaus voittaa kaiken.