Mä kuitenkin ylitin itseni tänään ja puhuin molempien poikien kanssa tänään. Jätkälle mun pitää kohta soittaa vielä uudelleen, kun mun takiani meijän päivällä puhumamme jäi pahasti kesken, kun mut huudettiin syömään.

Ihan ekaksi se kysy multa, että olenko mä jo kuullut. Ai kuullt mitä, ei en mä mitään, kun puhelin on ollut suljettuna.

Mä sanoin ennen lähtöäni, et jotain tulee tapahtumaan mun poissaollessa. Ja olin saanut parikin viestiä eilen yöllä ja tänään puheluni molempien kanssa vahvistivat luuloni siitä, että ihan oikeasti kotona ei ole kaikki ihan hyvin. Ja sen yhden ihmisen takia, josta me kaikki tällä hetkellä kannamme kovasti huolta, sen takia mä tahtoisin nyt välittömästi palata takaisin. Mä tahtoisin mennä sen luokse, kertoa että välitän siitä, se on mulle tärkeä ja että kaikki järjestyy ennen pitkään, vaikka siihen onkin juuri nyt hieman vaikea uskoa. Mutta mä tahtoisin olla siellä.

Mä tiedän kuinka kovasti se kaipaa meitä kolmea, jotka nyt tällä hetkellä ovat kukin omilla poluillaan ja luultavimmin ei oikein kukaan ole paljoa yhteydessä.

Oikeesti, kun puhuin hänen kanssaan tänään, mun sisälle nousi vielä vahvempi pelko siitä mitä hän tekee seuraavat kaksi viikkoa. Ja kyllä, hän myönsi minulle sen että on vaan niin itsetuhoinen, ettei tunnu enää jaksavan.

Mä olen tuhansien kilsojen päässä siitä ihmisestä, koita siinä sitten sanoa, että kun palaan takaisin tahdon nähdä sut elossa ja hyvinvointisena. En edes minä uskoisi tuota!

Mä en nyt vaan. Mä pelkään sen ihmisen puolesta tällä hetkellä todella paljon.