Matkamme jatkui tänään ah-aina-niin-ihanaan paikkaan nimeltään Ähtäri ja sen tuhannet ihanat ötökkämetsät.

Mä en ole koskaan ollut mitään metsä tai leiri-ihmisiä, ei vaan jotenkin sovi mulle. Ei varsinkaan nyt, kun mä en edes tahtoisi olla täällä, vaan oikeasti jossakin ihan muualla.

Mä sain tänään päivällä puhelimeen viestin. Meinasin ensin, että kyseisen viestin lähettäjä olisi juonut jotakin, mutta en enää usko siihen. Hän sitten kai vaan tahtoi kertoa minulle, jostakin kummallisesta päähänpistosta, että hän rakastaa mua. Kun kyselin syytä tähän suureen tunnustukseen, sain takaisin, että mun pitää vaan aina muistaa se.

Kiitos muistuksesta, vaikka en ole yhteydessä, niin kyllä mä sut vielä muistan. En mä, ainakaan sua, ihan niin helposti unohda.

Tänään on satanut vettä koko päivän. Ollaan tultu perille pari tuntia sitten, mutta meidän tavarat on edelleen autossa, kun ei kukaan halunnut niitä tuolta kaatusateesta alkaa kantamaan.

Nyt meen. Akku loppuu.