Me kinasteltiin tänään miehen kanssa siitä, kuinka musta ei ikinäkoskaan saa mitään irti, ilman että valehtelen taikka kierränkaarran aiheesta toiseen.

"Miksi sä kyselet, kun tiiät etten vastaa. Etkö sä ymmärrä etten mä tahdo puhua!?"

-En.

Se oli aamulla iloinen kun me nähtiin. Osa syy siihen oli, koska minä pitkästä aikaa hymyilin sen nähdessäni. Mä olin vielä aamulla iloinen.

Kuitenkin äikän tunnilla sen huolehtiminen tuli takaisin ja se taas alkoi sen kyseleminen mun kavereista, kun ei kaikkien kanssa ole asiat ihan kohdallaan. Ja mä olin hiljaa.

Se on nykyään paha, kun se tuntee mut niin hyvin, kun mun on niin vaikea laittaa sen sanomisiin mitään vastaan.

"Sä haluisit suuttuu, muttet osaa suuttuu ja kun mä kyselen sä ärsyynnyt enemmän ja kun mä saan sut vielä hymyilemään, niin sä ärsyynnyt entistä enemmän."

-Ihanks tosi ?

Filosofian tunnin alkua me oltiin kahden luokassa. Me puhuttiin vähän lisää musta ja sen sanat kosketti mua ihan oikeesti. Mä en harvemmiten kiinnostu sen sanomisista enempää (koskien siis mun puhumattomuutta) mutta kun se sanoi mitä se merkkaa hänelle ja miten hän sen kokee - se sattui.

Mä en nimittäin aiemmin ajatellut sitä niin. Ja niin multa vieri muutamat kyyneleet poskiani pitkin.

Myöhemmin tein vielä saman virheen, kun sanoin keksineeni, että mun vittuutuneisuus johtuu hänestä, meni hän ihan surkeaksi.

"Emmä halua, että sun paha olos johtuu musta.." Ja jälleen tämä nuori neiti korjailee sanomisiaan.

Yhtä kaikki, ihan hyvin tämä päivä meni. Kumpikaan ei suuttunut sen pahemmin, puhuttiin hieman liiakseenkin syvällisiä ja opittiin uusia asioita, mm. kakkuviipaleista ja oikeudenmukaisuudesta.

Se on vuoden yrittänyt saada mua puhumaan ja tuloksetta. Hän voisi jo lopettaa, nimittäin hän ei saa mua puhumaan, ei vaikka kuinka yrittäis, haluis ja toivois. Jos mä avaan suuni, kiinnyn siihen ihan liikaa. Ja sitä mä en missään tapauksessa tahdo.

Mä ärsyynnyn vaan siitä, että multa udellaan asioita. Kerron ku kerron.