Wendy: Kyllä, Tuhkimosta, Lumikista ja prinsessa Ruususesta. Koukku: Rakkaustarinoista?

Wendy: Ei vaan seikkailutarinoista, joissa hyvä voittaa aina pahan.

Koukku: Ja ne päättyvät aina suukkoon..?

Minäkin olen seurannut viimeisen viikon aikana monia rakkauSEIKKAILUelokuvia, joissa hyvä voittaa pahan, jotka joka kerta päättyvät suukkoon.

Niistä ahdistuneena laitoin puolessa välissä viikkoa viestiä jätkälle, etten kestä sitä, kun todellisuudessa mikään ei koskaan pääty niin hyvin kuin elokuvissa.

Lohdutuksena takaisin tuli, että jos rakkauteen uskoo, niin aina jokaiselle on se yksi oikea ja sen kyllä sitten löytää. Aina.

Se helpotti. Sillä viime aikoina on tuntunut, ettei tää mun unelmienprinssi tunnu kauheen todelliselta (jos vaikka vertaa prinsessa Ruususen prinssiin!) mutta näistä sanoista helpottuneelta, voin taas jatkaa unelmointia ja haaveiluani, että "ehkä vielä joskus"..

Kokeilin tänään myös yhtä elokuvista bongattua juttua, siihen kun joku ihminen ottaa oikeasti päähän. Useimmissahan erotapauksissa ovat henkilöt (useimmiten naiset!) leikanneet ex-puolisoltaan kaikista yhteisistä kuvista kumppanin päät pois. Minä en kuitenkaan tyytynyt pelkkään päähän, vaan revin kaikki kuvat ko. henkilöstä jotka vain käsiini sain. Ja nyt voin iloisena katsella punaista roskakoriani, jossa on tuhannen silppuna kaikki ne muistot, jotka herättää vain kauhistusta ja kipua. Olen tyytyväinen. Niin ja selvennettäköön, että ko. ihminen ei ole mies.

Mä en yleensä kato paljoakaan leffoja, yksinkertaisesti mua ei saa istutettua yli puolekstoista tunniks paikalleni, eikä mulla olisikaan aikaa sellaiseen.

Nyt olen kuitenkin ilolla nauttinut viimeisen lomaviikon visusti neljän seinän sisällä ja telkkaria tuijottaen. Leffoja on nyt tullut katottua koko seuraavan vuoden edestä. Toinen syy miksi olen katsonut tavallisista enemmän, on tämä mun ihana mies. (älkää ihmetelkö se on se sama jätkä vaikka välillä satunkin miehestä puhumaan)

Mä tosiaan olen kovastikin etsinyt vastausta siihen, että voiko tästä ikinäkoskaan tulla yhtään mitään. Ollaanko vaan yksinkertaisesti liian erilaisia/tyhmiä/saamattomia/ujoja?

Mä en vielä tiedä.

Sen mä tiedän, että ilman taistelua en tästä luovu, en yrittämättä päästä sitä ihmistä pois. Mutta löytyykö todella jokaiselle oma satuprinssi? Kenen päitä ei tarvitsisi leikata pois? Pitääkö rakkaus yhdessä, vaikkei pari tajuisi heidän kuuluvan yhteen?

Ja ennen kaikkea.

Elokuvissa miehet taistelevat naisista, on se sitten varattuja, menossa naimisiin, kauheita tai muuten vain onnettomia ja naiset. Ne laittavat miesten päät sekaisin ja he potevat kaikki vastoinkäymiset suklaan kautta ja surtuaan mieshuolia, se mies tulee ja vie sydämen. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Onko rakkaus tämän kaiken tuskan ja kivun ansaittu lopputulos?

Voittaako rakkaus sen itsensä aiheuttaman surun ja pettymyksen, niin ja odottamisen?

Kuinka kauan pitää kärsiä, ennen kuin?