Mä istuin meijän sohvalla eilen kolmeen asti yöllä.

Mä hymyilin ja välillä pyyhkäsin kämmenelläni poskeani pyyhkien muutamat kyyneleet pois. Ne johtui siitä, kun olin niin onnellinen.

Mä katselin tarkasti, kun mun ystäväni kertoi omista ajatuksistaan ja unelmistaan. Mä kuuntelin, kun se alkoi kertomaan sitä yhtä ainoaa tarinaan, jonka mä jaksan aina kuunnella, vaikka se kerrottaisiin mulle kymmenen kertaa päivässä, ja joka tuo hymyn mun huulille joka kerta.

Tarina siitä kuinka voi välittää jostakin ihmisestä niin paljon. Tarina uhrauksista, toisen hyvää ajatellen. Tarina siitä, kuinka ehkä vielä joskus, kun niin päätetään.

Se on tarina, jonka mä vielä joskus tahdon kuulla kokonaan ja oikealta ihmiseltä.

Mä totesin eilen, että sen pitäisi tietää kuinka paljon mä välitän.

Oli ihanaa.

Hymyilyttää.