Mä istuin eilen filosofian tunnilla, melkein takarivissä ja laukku pöydällä niin, että saatoin tarpeen tullen painaa pääni sitä vasten ja sulkea silmät.

Mies käveli eteen ja alkoi luennoimaan opettajan poistuttua luokasta nuorten vaikuttamisen mahdollisuuksista suomalaisessa yhteiskunnassa. Ylipäätään siitä, onko meillä nuorilla edes mahdollisuutta vaikuttaa esim. meitä koskevissa asioissa. (btw. lopputulokseksi saimme, ettei ole niin paljoa kuin voisi toivoa!)

Mä katselin sitä, kun se puhui. Asiallisesti kertoi oman kantansa, kysyi meiltä mielipiteitä ja jatkoi jälkeen esimerkkien kera. Kyllä mä aika pitkään seurasin sitä katseellani, mutta kun aihe alkoi laahaamaan hetken kuluttua samoja pointteja läpi, niin mä päätin sulkea silmäni. Mutta toisin kuin Mies luulee, mä kyllä kuuntelin koko ajan.

Samalla ajattelin, kuinka fiksu hän oikeasti on, uskallan ehkä jopa väittää että hän tietää asioista enemmän kuin ketkään mun kaverit yhteensä. Mä ajattelin sitä kuinka se jaksaa paneutua tuollaiseenkin tyhjänpäiväiseen tehtävään ja oikeasti tiesi kyllä mitä ko. asiasta sanoi.

Palattuaan mun viereen se tokaisi, että mä olen epäreilu kun nukuin hänen ollessaan edessä.

Kunpa vaan joskus huomaisit, kuinka paljon mä oikeasti kiinnitän sun sanomisiin huomiota.

Mä tiedän sen, että Mies kuuntelee aina tosi tarkasti mun sanomisiani, vaikkei edes olisi keskustelussa mukana vaan puhuisin jollekin ihan toiselle. Se huomioi kaiken ja muistaa sen kyllä tarpeen tullen. Mutta mä en näytä sitä minkä mä huomaan.

Ne katseet, äänenpainot ja vaihtelut, ne sanat. Kyllä mäkin huomaan.

Mun päivä pelastui tänään, kun sain kysyttyä vihdoin ja viimein erästä kivanoloista poikaa kanssani tanssimaan wanhat. Hän suostui. Olen onnessani.

Mies ei aivan yhtä paljon. Hän oli kuin ei olisikaan, eikä kiinnittänyt asiaan mukamas mitään huomiota. Kyllä mä ja ystäväni silti huomasimme sen ilmeen muutoksen, kun se kuunteli mun hehkuttamista mun parista. Epäreilua ehkä, mutta kyllä mäkin ajattelin samallalailla viime vuonna kun kuulin kenen kanssa Mies tanssii. Sitä paitsi hänellä olisi ollut mahdollisuus tanssia kanssani tänä vuonna. Oma moka.

Silti mulle tulee tunne, että petän sen. Sen ilme synkkeni heti, kun se kuuli. Mulla tuli siitä kauhean surullinen olo.

Me molemmat kiinnitetään toisen sanoihin ja tapaan käyttäytyä tosi paljon huomiota. Mies huusi tänään jonkun tytön luokseen, jolle mainitsi ettei tule ruotsin tunnille. Kyllä mä myönnän, että vaikka puhuin samaan aikaan ystäväni kanssa, niin kyllä mä seurasin tarkkaan sitä niiden keskustelua ja katsoin tytön perään kun hän poistui Miehen luota.

Se on sama senkin suunnalla, molemmat kiinnittää huomiota kenen kanssa toinen puhuu taikka viesitittelee yms. Meillä kun on varsin helposti tämä väärinkäsitysten mahdollisuus, niin molempien pitää olla toisen menoista aika hyvin perillä.

Sama asia koskee meijän huumorin heittoa toisillemme. Molemmat sanoo aina välillä asioita, joita ehkä ulkopuoliset jäisivät hieman ihmettelemään. Esimerkiksi Mies on tänään kysynyt, minkä värisiä kukkia haluan hautajaisiini. Minä leikin loukkaantuvani, mutta kyllä me molemmat tiedetään, ettei toinen sano sitä tosissaan ja tarkoituksella. Meijän tapa kommunikoida keskenämme.

Niin ja päädyimme siihen, että ne olisivat pinkkejä ruusuja.

-Voin mä edes kerran tehdä sulle hyvää.