Joskus on vaikeaa.

Joskus on vaikeampaa kuin muulloin.

Joskus sitä ei osaa näyttää ja kertoa haluamallaan tavalla.

Musta on kummallista, etten mä seittemäntoista vuoden aikana ole oppinut.

Mutta mä oikeesti yritän.

 

Silloin kuin mulla on huono olla, mä olen erittäin iloinen. Mä hymyilen ja nauran. Mä iloitsen.

Silloin kuin mulla on hyvä olla, mä olen erittäin iloinen. Mä hymyilen ja nauran. Mä iloitsen.

 

Joten mä en yhtään ihmettele, miksi multa niin usein kysytään onko kaikki hyvin. Mun on jopa välillä itsekin vaikea erottaa missä mä meen. Mä en osaa näyttää muille, että mun on paha olla. Mä osaan näyttää sen ainoastaan itelleni.

Vaikka mä olen ystävienikin edessä onnistunut itkemään, välillä ihan todella pahasti, kukaan heistä ei ole nähnyt vielä mitään. Kukaan heistä ei ole ollut mun kanssa silloin, kun mun maailma hajoaa, ajatukset katoaa ja mä en pysty enää mihinkään.

Silloin kun tuntuu, ettei mikään toimi, mä en jaksa, kestä ja mistään tule mitään, mä en osaa muuta kuin hymyillä. Sanoa, että mulla menee hyvin.

Mä olen ennenkin miettinyt, miksi on niin vaikeaa sanoa; Mulla on paha olla.

Toisaalta se voi osin liittyä siihen, mitä multa odotetaan. "Ei tolla ole koskaan huonoa päivää"

Toisaalta se voi osin liittyä siihen, että kaikki muut valittaa, kaikilla muilla menee huonosti "ei kai sullakin ole jokin pilalla." Se on helpompi sanoa, että kaikki on okei.

Toisaalta se voi osin liittyä siihen, että mä teen asioista vaikeita, mä murehdin liikaa, mä olen hankala, enkä mä puhu.

Toisaalta se voi osin liittyä siihen, ettei kukaan oikeestaan tiedä musta paljoa mitään.

Vaikka mä olen tämmönen, ne jaksaa mua. Jaksaa katsoa nätisti ja kysyä miten mulla menee. Ja mä vastaan takaisin hymyillen, että mulla menee ihan hyvin. Sitten ne nyökkää ja leikkii uskovansa - vaikkei ne oikeasti edes usko.

Joskus on hyvä ettei ne usko. Mä valehtelen ihan liikaa.