Ihminen on pohjimmiltaan utelias ja omaa etuaan ajava yksilö.

Näin me ainakin tänään uskonnon tunnilla määrittelimme mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Tottakai syitä oli monia tunteista ajattelemiseen ja käsillä tekemisen taitoon, mutta takerruin tähän, koska liittyy taas mun omiin havaintoihin vahvasti.

Mä olen varsinkin viime aikoina tehnyt kovastikin havaintoja ohitseni kulkevista ihmistä. Kavereitani olen erityisen paljon tarkkaillut, katsonut että kuka tekee mitäkin ja miten puhuu kenellekin. Olen tietyllä tapaa oppinut heistä tämän viikon aikana aika paljon, pelkästään katselemalla. On tullut ilmi asioita, joita en olisi varmasti muuten huomannut. Muuta kuin olemalla mahdollisimaan hiljaa.

Osana ihmisen luontoon kuuluu uteliaisuus.

"Mikä on? Miksi et puhu? Mitä on tapahtunut? Miten sä voit?"

Ihmiset tahtovat tietää ympäröivästä maailmasta, jotta ymmärtäisivät sitä ehkä hieman paremmin kuin ei pelkästään omien havaintojen varaan voi paljoa perustaa. Ihmiset tahtovat kuulla muiden mielipiteitä, joiden varaan voivat tukeutua tai joita he voivat myöhemmin käyttää omina esimerkkeinään.

Mutta miksi ihmiset ovat niin kiinnostuineitä toisen ihmisen henkilökohtaisista asioista?

Mä olen sitä mieltä, että tuntemattomien kysyessä vointia/oloa tms. he ajavat takaa omaa etuaa tai sitten tekevät sen vain kohteliaisuudesta. Toisilla voi olla ajatuksissa toisen olon helpottaminen - se kun suurimmalla osalla ihmisllä käy puhumalla - ja avun tarjoaminen. Onko tämä sitten pelkkää auttamisen iloa vai tehdäänkö se sen takia, että tiedetään, että niin kuuluisi tehdä?

Tärkeimpien ja rakkaimpien, niiden luottamuksen arvoisten ihmisten kysyessä, jopa minä ymmärrän, että kyse on välittämisestä. Siitä, että tahtoo auttaa auttamisen ilosta ja siitä, ettei toisella ole paha olla, koska se sattuu itseen niin paljon. Ne ymmärtävät tuntemattomia paremmin, sillä usemmiten tietävät ihmisen taustat paremmin ja tuntevat mitä pitäisi milloinkin sanoa, mitä saa arvostella ja missä kohtaan pitäisi rohkaista.

Mutta eikö tässäkin tapauksessa ajeta edes hieman omaa etua, että oma olo helpottaisi toisen pahan olon loputtua? Vai voidaanko sanoa, että joku tahtoisi auttaa toista vain sen toisen takia, ilman että siitä koituisi itselle mitään? Eli toisen olon katselemisesta ja sen auttamisesta ei siis saisi koitua itselle hyvää oloa siitä, että oma olo helpottuu kun enää ei tarvitse huolehtia toisen jaksamisesta?

Mä en ymmärrä ihmisten uteliaisuutta toisen henkilökohtaisista asioista, jos on selvällä suomenkielellä ilmoittanut, ettei tahdo puhua. Ja silti siitä pitää jankata joka ikinen päivä. Niin ja vaikka ei sanoisi mitään, luuletteko tosiaan ettei ihmisestä näe milloin se on huolissaan toisen pärjäämisestä? Ettei näe milloin se toinen haluisi auttaa ja sanoa jotain, mutta näkee sen huonoksi ja on hiljaa?

Mä olen selittänyt tänään yhdelle uudelle ihmisille, miksi en tahdo puhua, miksi koen paremmaksi olla hiljaa, huolestumatta asioillani muita. Niinkuin hän ja Mies on mulle todennut; "Mä en koe sitä hyväksi sulle."

Mä poikkean tässä asiassa todella paljon suurimmasta osasta ihmisiä. Mä olen hiljaa aina kuin mulla on ongelma, mä hiljenen kun en tahdo apua, vaikka todellisuudessa tarvitsisin sitä enemmän kuin koskaan ennen. Mä en pyydä apua, koska tahdon pärjätä yksin.

Ja silti ihmisten pitäisi ymmärtää mua ja tietää mitä mun kanssa pitäisi milloinkin tehdä, jotta saisi musta irti edes vähän. Kukaan ei tunne mua vielä niin hyvin. Sillä ihmisten pitäisi tuntea mun taustat, jotta tietäisivät mitä mä ajattelen ja tunnen tiettyjä asioita kohtaan. Niiden pitäisi tietää mitä mulle kannattaa ja saa sanoa ja missä tilanteessa. Mä oikeesti nyt painotan, mulle pitää sanoa oikeat sanat juuri oikealla hetkellä tai musta ei saa mitään irti. Jos siihen pystyy, mä saatan puhua aika paljonkin. Pitäisi tietää milloin saa tulla lähelle, milloin pitää olla mahdollisimman kaukana. Ja tämä on yksi niistä asioista, joita oikein kukaan ei ymmärrä. Sillä yleensä silloin kun -normaalit ihmiset- kaipaavat läheisyyttä ja haluavat jonkun lohduttamaan, mä tahdon ihmiset mahdollisiman kauas. Ja tämän takia moni saa mut entistä enemmän vain sekaisin ja hiljaiseksi.

Mä olen sanonut tän tänään kaverille ja viime viikolla Miehellle; Ne ihmiset, jotka mun pitäisi päästää lähelle, päästää auttamaan, mä yleensä työnnän mahdollisimman kauas. Mä en sano niille mitään, enkä kaipaa niitä, vaikka todellisuus on jälleen jotain ihan muuta.

Toisaalta tällä hetkellä ei kukaan osaa sanoa oikeita sanoja, koska kukaan ei tiedä mun koko tarinaa, jotta osaisi valita mun kanssa oikeat toimintatavat. Mies ehkä parhaiten, mutta ei sekään puoliakaan.

Minäkö hankala?