Mä olen viime aikoina kertaillut hieman asioita. Mä olen ajatellut, miettinyt ja pohtinut.

Vaikka mä kuinka kierrän aihetta, mä silti päädyn joka ikinen kerta ajattelemaan Miestä. Mä makasin eilen yöllä sängyssä, selällään ja silmät kiinni, peitto korviin vedettynä. Mä ajattelin. Aamulla mä heräsin, no tarkalleen ottaen viistoista minuuttia sitten eli päivällä, samanlaiseen uneen kuin joka ikinen päivä tällä viikolla. Mies ja minä. Mä tajusin, että mulla on ihan älyttömän kova ikävä. Ikävä sitä, että se on lähellä, hymyilee ja ennen kaikkea ikävä sitä, että se tulee lähelle ja ottaa syliin, eikä päästä irti ennen kuin kaikki on hyvin. Ikävä.

Toisaalta mä voisin laittaa sille viestin, eihän me olla kuultu toisistamme mitään viikkoon. Koulussa ei olla törmätty, koska mä olen vältellyt kaikkia. Mutta mä en laita. Koska sitten se luulee, että mä tarvitsen sitä. Ja mä en tarvitse, mä vaan kaipaan. Mutta kyllä mä pärjään ilmankin.

Musta vaan tuntuu, että mä teen, kyllä varmasti kaikkia, mutta etenkin Miestä kohtaan todella pahasti ja väärin. Tiedän, että jos puhuisin tästä se sanoisi mulle, ettei mikään mun teko vahingoita sitä ja meillä on kaikki okei. Mutta kyllä mä tiedän, että mä satutan sitä. Mä näin sen katseesta, kun meijän katseet kohtasi ainoastaan sen yhden kerran keskiviikkona. Se katse oli täynnä surua, pelkoa ja huolta. Se sattu muhun.

Mä en tahdo kiusata sitä. Mä en tahdo aiheuttaa sille pahaa mieltä, kun ainoa ihminen kenet se tahtoisi tuntea ja ketä se tahtoisi auttaa, ei anna sen tehdä sitä. Siksi meijän on parempi olla erossa. Se on ainoa ihminen ketä mä en koskaan tahdo satuttaa ja tällä hetkellä mua sattuu, kun mä nään sen ja sen olotilan mua katsoessaan. Se ei ole oikein.