Minä istutin lapset piirin niin, että jokaisen pepun alla meni musta viiva ja istuin itse heidän joukkoonsa. He istuivat hiljaa ja kuuntelivat mitä minulla oli sanottavaa. Kysyin heiltä, mitä tarkoittaa jos jotakin ihmistä kohtaan pitää olla oikeudenmukainen. Lapset katsoivat minua kummissaan, sillä he eivät tienneet mitä sana, oikeudenmukaisuus, tarkoittaa. Minä mietin hetken ja yritin uudestaan. Kerroin lapsille, että seuraavassa kilpailussa pitää ottaa toiset huomioon ja pelata reilulla pelillä. ”Niin, kun ei saa huijata tai sitten se on väärin.” Vaikka lapset eivät tunteneet sanaa, he tiesivät kyllä mitä se tarkoittaa ja miten pitää toimia, jotta se saavutettaisiin ja jokaiselle jäisi leikin jälkeen hyvä mieli.

 

Entä jos nuorelle sanoo, että huijaaminen on väärin? Yleensä takaisin tulee haistatteluita, jonka jälkeen he saattavat todeta ”mutta kun toi toinenkin..” Nuoret saattavat ymmärtää sanan oikeudenmukainen paremmin kuin lapset, mutta se, ymmärtävätkö he sanan tarkoituksen paremmin, on kyseenalaista. Jo pienestä pitäen meille opetetaan mitä tarkoittaa ”ei” ja mitä tarkoittaa ”kyllä”, me tiedämme mitä saamme tehdä ja mistä äiti suuttuu hieman enemmän. Kuitenkin, tulee tunne, että kaiken nuoruuden kokeilujen keskellä unohdamme, mitä nämä sanat tarkoittavat, sillä me laitamme vastaan vaikka tiedämme sen olevan väärin. Lapset eivät tee näin, vaan he ymmärtävät ettei niin saa tehdä – ja keksivät keinon kiertää sen.

 

Oikeudenmukaisuus määritellään parhaiten juuri sanoilla ”reilu peli”, joka tarkoittaa, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava johdonmukaisesti samojen periaatteiden mukaisesti. Sanotaan, että jokaisen pitäisi saada arvostus tai palkkio sen mukaan mitä kukin on ansainnut. Oikeudenmukaisesti katsottuna ei ole siis reilua, että kokeen tuloksista huolimatta jokainen saisi kurssin numeroksi kahdeksikon, vaan jokaisen kuuluisi saada numero oman osaamisen mukaan.

 

On kuitenkin eri asia olla oikeudenmukainen lasten leikkimielisessä kilpailussa kuin lukion ylioppilaskirjoituksissa. Molemmissa pätee tietenkin tietyt säännöt, joita jokaisen osallistujan täytyy noudattaa, jotta kilpaileminen olisi kaikkia kohtaan reilua. Myös jokaisella halukkaalla täytyy olla mahdollisuus osallistua, eikä mihinkään erityissyihin voida vedota, sillä silloin se ei olisi kaikkia kohtaan oikeudenmukaista. 

 

Lasten kilpailuissa oikeudenmukaisuus näkyy enemmän yhdenvertaisena ja tasa-arvoisena kilpailuna. Kukaan ei saa huijata, jokainen lähtee samalta viivalta ja jokaiselle annetaan yhtäläinen mahdollisuus kilpailla, eikä esimerkiksi lapsia saa jaksaa taidon perusteella ”hyviin” ja ”huonoihin” kisailijoihin. Lasten kanssa pitää kuitenkin aina muistaa, että uuden yrityksen mahdollisuus on heille tärkeää ja on heidän kohdallaan oikeudenmukaista, että esimerkiksi kilpailu otetaan uudestaan ja annetaan ”häviäjille” uusi mahdollisuus.

Lasten kohdalla siis oikeudenmukaisuus liittyy vahvasti tasa-arvoon ja etenkin lopputuloksen tasa-arvoon, jossa kaikki päätyy lopulta samalle viivalle ja esimerkiksi kaikki saavat hyvästä suorituksesta samanlaisen palkinnon riippumatta siitä, missä järjestyksessä he tulivat maaliin.

 

Tällainen menettely ei toimi lukion ylioppilaskirjoituksissa. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa tästä tapauksessa sitä, että jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus menestyä, mutta tasa-arvo näkyy ainoastaan lähtökohdassa, eikä lopputuloksesta. Sillä se on itsestään kiinni miten hyvin menestyy, eikä vain huonoimmille kirjoittajille voida antaa uutta mahdollisuutta, kuten lasten kilpailuissa. On oikeudenmukaista, että kaikki tekevät kokeet samanlaisissa olosuhteissa, samaan aikaan ja samoilla säännöillä, olisi epäreilua jos joku saisi erityiskohtelun sen takia, että on rikkaampi, fiksumpi tai olisi esimerkiksi nainen.

 

Aristoteles on määritellyt oikeudenmukaisuuden muodolliseksi periaatteeksi, että samanlaisia tapauksia on kohdeltava samalla tavalla ja erilaisia tapauksia on kohdeltava eri tavalla.

 

Oikeudenmukaisesti ajateltuna tämä on oikein, mutta kuka määrittelee ketkä ovat keskenään samanlaisia ja kuka poikkeaa joukosta? Ovatko kaikki jumpparyhmän kaksikymmentä lasta keskenään samanlaisia vai poikkeaako ryhmästä eniten äänekkäin edukseen, jotta tälle voisi antaa siitä erityispalkkion?

 

Omasta mielestäni aina on joku, joka ei ole kuin kaikki muut. On silti väärin, että opettaja valitsee ryhmän joukosta yhden, jolle antaa suorituksista huolimatta aina kympin vaan, koska ”hän nyt sattuu näyttämään söpöltä.”

 

Vaikka lapset eivät osaa sanoa mitä on oikeudenmukaisuus, he siitä huolimatta hyödyntävät tasa-arvoista käyttäytymistä toisiaan kohtaan paremmin kuin aikuiset, joita seuratessani olen huomannut, että he hyödyntävät oikeudenmukaisuutta joko väärin perustein tai vain omaa etuaan ajaen. Lapsia pitäisi vain kuunnella enemmän, sillä muuten sattuu, jos joku jossain vaiheessa keksii laittaa jalan toisen eteen tämän juostessa. Ja se ei ole kivaa.

 

Aina on joku joka valittaa omaa osaansa, mutta ennen sitä, opetelkaa sana OIKEUDENMUKAISUUS. Se on pitkä ja vaikea sana, mutta sen osaamalla pystyy paremmin ajamaan omia etujaan, kun siihen löytää oikeat perusteet.