Mulla oli tänään suuret odotukset, kun mä kotoa lähdin matkaamaan kohti ystävääni, joka poti niin henkisesti kuin fyysisestikin huonoa oloa.

Mä luulin löytäväni periltä sellasen nätin tytön, joka olisi iloinen mut nähdessään, tosin tiesin jo etukäteen hänen oleban hieman heikossa kunnossa..

Lopputulos oli kuitenkin se, että mua vastassa oli räjähtänyt ja väsynyt nuori tyttö sekä hänen ihan yhtä väsyneen näköinen poikaystävänsä.

Tämä tyttö yllätti mut, eikä tällä kertaa kovinkaan hyvällä tavalla. Mulla ei ole mitään hänen poikaystäväänsä vastaan, olisi vaan kiva ensi kerralla kuulla, että olen tapaamassa heidät molemmat. Poika on oikein omalaatuinen ja kohtelias, ei siinä mitään, mutta tapa jolla hän on muuttanut ystäväni ei saa hymyä kasvoilleni. En pidä siitä, että ainoa ihminen, josta kotipaikkakunnallani enää välitän, on muuttunut joksikin ihan muuksi, jota minä en enää tunnista siksi samaksi, johon minä olen joskus tutustunut.

Mun kaikki lähimmät kaverit ovat alkaneet seurustella viimeisen puolen vuoden aikana.

Ja se on jokin mikä mua hieman pelottaa. Kahta heistä tapaan nykyäänkin niin harvoin, että uskon tämän vaikuttavan huonolla tavalla meijän näkemisiin ja se on sääli.

Mä olen älyttömän iloinen heidän kaikkien puolesta, kunhan vain muistavat ettei poikaystävä ole se, kenen takia eletään ja elämää on sen parisuhteen ulkopuolellakin. Sillä kyllä, kaveritkin ovat olemassa. (ennen kuin he pidemmän päälle alkavat itsekin seurustelemaan)

Sillä mulla on jotenkin luulo, etten itse ole Miehen olemassaolon ja mun elämääni astumisen jälkeen muuttunut, muuta kuin ehkä parempaan suuntaan. Ilman sitä en olisi näin positiivinen. Joten en ota suurta huolta siitä, että jos joskus hamassa tulevaisuudessa päädymme yhteen, en muuttuisi kuten ystäväni on muuttunut tämän uuden pojan tullessa mukaan kuvioihin. Mulla on kumminkin niin vahva tahto olla juuri sitä mitä olen, huolimatta siitä mitä muut musta ajattelee, ettei edes rakastamani Mies saisi mua muuttumaan. Enkä usko, että siihen on tarvetta. Se nimittäin taitaa pitää musta ihan just tälläsenä. Tai ainakin mulla on suuri usko siihen.

Tämä asia on tullut meillä Miehen kanssa puheeksi useimmankin kerran. Ollaan puhuttu hänestä, musta ja sitten kavereista, miten seurustelu on kehenkin vaikuttanut. Tästä mulle on päällimmäisenä jäänyt meijän välinen keskustelu musta, joka vaivaa mua edelleen, koska en ole itse hänen kanssaan samaa mieltä.

"Sä olisit onnellisempi.."

-Ai hiljasena?

"Eiku, jos sulla olis joku ketä nuolla."

Hän siis on väittänyt mulle, että olisin onnellisempi jos mulla olisi joku mies, joku jonka kanssa olla. Hän on myös sanonut mulle, ettei hyväksy mulle kuin miehen, joka rakastaa mua enemmän kuin mitään ja jolla on aikaa olla mun kanssa. Muuten hän ei olisi onnellinen mun puolesta.

Sanoiko hän siis mulle, etten ole nyt onnellinen?

Vaikka mulla on Mies, joka välittää musta samalla lailla kuin mä siitä.

Toivottavasti kaveritkin ymmärtävät mikä kuuluu mennä minkäkin edelle.