-Joo etpä tietenkään.

Mä seison usein siinä, yleensä tosin toisella puolella, mutta seisompa kuitenkin. Mä odotan, ehkä se vielä joskus tulee.

Tänään mä siis seisoin, katselin kaukaisuuteen, väristen samalla kylmyydestä, kunnes mua tultiin häiritsemään. Kaksi pikku poikaa tulivat pummimaan multa röökiä.

Mä usein seison siinä aamuisin ja mun ympärillä pyörii koko maailma. Mä olen paikoillani ja ajattelen.

Tänään mulla soi Eppu Normaali, joka lauloi "näinhän täällä aina käy.." Mä hymyilin pienesti itselleni ja Mies tuli mun mieleeni.

Mä seison aina samalla kohdalla. Joka ikinen aamu. Mun on aina pakko tehdä asiat saman kaavan mukaan. Sen takia aamuisin on usein mielessä "enkö mä tehnyt tän eilenkin?" Kyllä mä tein. Eilen. Toissapäivänä. Ylliylieilen. Joka ikinen aamu viimeisen kuukauden ajan.

Ja niin tasan 07.20 juna lähestyy.

Mä istuin ruokalassa Miestä vastapäätä. Se katto mua ja hymyili pienesti, haki katsettani. Katseeni oli ajatunut kohti oikealla olevaa ikkunaa ja siitä näkyvää koulun etupihaa. Hitaasti käänsin katseeni suoraan Miestä kohti. Katsoimme suoraan silmiin.

"Hymyile vähän.."

-En.

"How you.."

Mä käänsin äkisti kasvoni pois päin. Mä hymyilin hieman.

Se katto mua ja alkoi puhumaan jotakin valehtelemisesta. Että mä en voi valehdella sille, se näkee sen musta.

"On sulla kuinka huono päivä tahansa, niin mulle sä et voi olla hymyilemättä."

Niin. Onko se hymy sitten aitoa? Vai vaan pyynnöstä tekaistu?