Eräs poika käveli ohitseni tänään. Hymyilimme toisillemme ja tervehdimme. Pojan mentyä vasemmalla puolella istuva ystäväni tönäisi mua kylkeen ja naurahti.

"Mistä sä oikein noita löydät?"

Mä hymyilin. Niin viime aikoina mä olen tutustunut tosi moneen uuteen poikaan, jotka ovat alkaneet puhumaan mulle, kukin jostain ihmeellisestä syystä.

Todistettua on myös tänään tullut monta kertaa se, kuinka mä en osaa olla vakava - enkä keskittyä. Vaikka mua kuinka suututtaisi, mä vaan hymyilen. Se saattaa olla muille ihmisille tosi hämäävää, kun mua on sitten tosi vaikea ottaa tosissaan.

"Sä oot aina niin itsepäinen.. Ainakin Miehen suhteen."

Niin vaikka mä tiedän olevani tosi pahasti väärässä, mä en luovuta, vaan pidän kiinni omasta näkemyksestäni ja mielipiteestäni.

Minä luulin, että Mies on mulle suuttunut syystä tai toisesta.

-> En ole ottanut viikkoon yhteyttä, koska kuvittelin, ettei hän tahdo kuulla musta mitään.

Mies luuli, että minä olen suuttunut hänelle jostain mitä hän on tehnyt.

-> Hän ei ole ottanut minuun viikkoon yhteyttä, koska kuvitteli, etten tahdo kuulla hänestä mitään, hän ei siis tahtonut häiritä mua.

= Emme ole puhuneet keskenämme viikkoon. Minä en ole ollut varsinaisesti, ja sanan kokonaismerkityksessä, hänelle vihainen tai suuttunut missään vaiheessa. Mies ei ole ollut mulle suuttunut missään vaiheessa.

Ja tämän kaiken selvittyä (ystäviemme kautta..) emme puhu vieläkään toisillemme.

On ne ihmissuhteet sitten niin ihania.