Minulle on sanottu, että minä uskon helposti sen mitä minulle kerrotaan. En epäile tai kyseenalaista.
Saman olen huomannut lasten kanssa. Olen monta kertaa lähestynyt omaa kahdenkymmenen hengen lasten
jumpparyhmää ja aloittanut ”Mä olen prinsessa ja te olette mun alamaisia.” Lapset nauravat minulle,
kunnes toistan saman uudestaan. Tämän jälkeen suurin osa on ymmärtänyt, että huijaan heitä.
Mutta kuten minä, hekin uskovat minua lähemmäs aina – sanon ihan mitä tahansa.
Tieto, että olisin prinsessa, ei ole tosi, vaikka itse siihen uskoisinkin. Lapset uskovat minua,
koska heidän mielestään olen aikuinen, eivätkä aikuiset valehtele. Minulla on siis heidän joukossaan
tietynlainen auktoriteetti, jonka avulla pystyn luomaan sanomastani asiasta lapsille todellisen asian.
Samalla lailla voin kertoa heille, että ampaiset osaavat lentää, mutta ihmiset eivät. Voin siis itse omalla tiedolla ja
järjelläni päättää mitä lapsille opetan ja millaisen kuvan maailmasta annan.
Filosofiassa määritellään, että tiedon perusteluksi ei riitä se, että siihen uskoo tai toivoo sen olevan totta.
Omissa unelmissani voi olla komea prinssi ja unelmien linna, mutta ei se siltikään tee minusta prinsessaa.
Toinen määritelmä tiedolle on Platonin klassinen tiedonmääritelmä, jonka mukaan tieto on tosi, hyvin perusteltu
tosiväite. Tarkoittaako tämä, ettei tietoon voi uskoa, ellei ole sitä määritellyt tämän mukaan, että aina pitää etsiä
esitetystä asiasta hyvin perustellut tosiväitteet? Itse omaan tiedon uskomiseen liittyy vahvasti se, kuka sen
minulle kertoo – eli uskon vahvasti auktoriteettiin ja siihen ettei esim. aikuinen huijaa. Jos vanha ystäväni kertoo
minulle uutisen, jonka hän olisi jostakin kuullut, en uskoisi että minulla olisi syytä olla uskomatta häntä.
Luotanhan minä ystäviini. En siis kaipaa perusteluja tiedolle, jos sen kertoja on mielestäni tarpeeksi uskottava.
Mutta menettääkö tieto arvonsa, jos uskotaan kaikki mitä kuullaan? Pitäisikö epäillä enemmän, jotta ”todelliset
tiedot” saavat arvonsa ns. valheellisten tietojen ja uskomusten keskeltä? Toisaalta ainakin itse ymmärrän erottaa
ystävieni puheesta ”minä tiedän..” ja ”minä uskon..” Onko siis tieto vain sitä minkä kukin itse määrittelee
tiedoksi? Tällöin kuitenkin jokainen voisi väittää oman uskomuksensa olevan ”aitoa” tietoa, vaikka se ei sitä
todella edes olisi.
Jos siis uskoisimme puhtaasti kaiken mitä meille kerrotaan, voisi kuka tahansa helposti huijata meitä. Joten ehkä
tosiaan olisi hyvä, jos jokaisessa olisi edes hieman skeptikon luonnetta, epäilisi siis aina vähän. Olen oppinut
vähitellen tämän taidon seuratessani lapsia. Jotka kuitenkin aina loppuen lopuksi osaavat erottaa todellisuuden
sekä keksityn, näytän minä kuinka uskottavalta tahansa. Ja se jos mikä on hieno taito. Kaikki sepitetty ei ole
tietoa, vaikka ero voikin joskus olla vaikea erottaa. Voisinhan minä olla Suomen kadonnut prinsessa.
Kommentit