Kun me keväällä puhuttiin Miehen kanssa meistä ja ystävyydessä pysymisestä, hän sanoi mun olevan hänelle aivan liian kiltti. Ylipäätään hän sanoi, että olen kaikkia kohtaan aivan ylikiltti, eikä hän voi ymmärtää mun ystävällisyyttä ihmisiä kohtaan.

Viime aikoina olen miettinyt enemmänkin tätä kilttinä ja ystävällisenä olemista. Onko se mun pohjimmainen olotila tai osa perusluonnettani?

Totta on, etten mä osaa olla mun läheisilleni kovinkaan vihainen, varsinkaan pitkään, vaan ne on vain hetkellisiä kiukunpuuskia mitä he multa joutuvat kohtaamaan. Mutta sama koskee myös tuntemattomia ihmisiä. Jos mulla on huono päivä ja saan vastaani hymyilevän ihmisen, en mä osaa olla hänelle hymyilemättä. Hän on kuitenkin, usemmiten aina, syytön mun huonoon tuuleeni, joten miksi pitäisi muille kostaa? Ihan oikeasti on paljon kivempaa tuoda edes sille toiselle kiva päivä hymyilemällä takaisin kuin vittuilemalla kuinka se ei osaa katsoa eteensä.

Viime aikoina mä olen saanut useammankin hymyn vastaani, kun olen kävellyt koulun käytävillä. Ne hymyilee mulle, nyökkää tai sanoo "moi". Ja minä toistan saman heille. Siitä tulee hyvälle mielellä, ja voi joskus pelastaa koko päivän.

Mun pelastukseksi osui myös tänään tälläinen kohtaaminen. Hymyilevä vastaantulija tuli mun luokse ja istuutui mun viereeni. Katsoi hymyillen ja kysyi mikä mättää. Mä näytin hänelle kädessäni ollutta paksua paperipinoa, jossa päällimmäisinä loisti englannin ja ruotsin neloset. Se katsoi niitä hieman tarkemmin ja jatkoi mun lohduttamista.

"No mut sullahan oli siinä yhdessä vaiheessa niitä poikahuolia.."

Asemalta mä löysin tämän saman ihmisen ja kävelin hänen luokseen. Hän hymyili mulle jälleen ja kysyi, onko jo parempi mieli. Hymyilin takaisin ja vastasin, että on. Hänen junansa tuli pian ja ennenkuin hän kääntyi siihen mennäkseen, hän kosketti kädellään mun kättä, hymyili ja sanoi "nähdään taas".

Ihmiset näkee musta sen ulkokuoren helposti. Hymyilevä, pirteä, söpö tyttö, joka ei osaa sanoa pahasti kenellekään. Tyttö, joka ei kaadu vastoinkäymisistä ja jaksaa painaa eteenpäin joka päivä, tulee sitten vastaan ihan mitä tahansa. Tyttö, joka puhuu kaikkien kanssa, lohduttaa muita, on iloinen ja ystävällinen kaikille - pitää ko. ihmisestä tai ei.

Johtuuko siis tästä, että kaikki pojat ovat alkaneet puhua mulle?

Nimittäin kyllä, tämäkin ystävällismielinen ihminen tänään oli oikein mukava herrasmies, joka lohdutti mua, kun mun oma Mies oli jossakin ihan muualla jonkun ihan toisen kanssa.

Ymmärtäisin jos poikia olisi yksi tai kaksi, mutta ei, niitä on paljonpaljon enemmän. Eikä Mies tiedä näistä mitään, eihän me samoilla tunneilla olla, ja koska hänellä ei ole montaa kurssia en myöskään koulussa hänen kanssaan ole 24/7 jotta hän voisi samalla kytätä, ketä mä moikkailen.

Mutta samapa kai tuo. Pääasia on, että mä viihdyn.

Ja kavereita ei koskaan ole liikaa :)

Jos haluat tavata jonkun,
joka pystyy korjaamaan
minkä tahansa
epämieluisan tilanteen,
joka pystyy tekemään sinut onnelliseksi
riippumatta siitä mitä muut
sanovat tai uskovat,
katso peiliin
ja lausu tämä taikasana:
HEI