Tyttö istuu olohuoneen sohvalla, pinkkiin lakanaan kääritty peitto korviin vedettynä ja tujottaa suoraan eteensä. Tyhjä lasi. Tytön katse laskeutuu alemmas, kohti lattialla olevaa jaffapulloa. Ihan vähän vain täytyisi liikkua. Ihan vähän. Au. Nyt meni liikaa ja tyttö vetää vasemman kätensä nopeasti takaisin syliinsä.

Toisella yrityksellä tyttö saa nostettua pullon maasta ja saa kaadettua siitä tyhjään lasiinsa. Sitten hän palaa takaisin nojaamaan sohvaa kohti ja mieleen palaavat hänen ystävänsä pari päivää sitten lausumat sanat "sua taitaa edelleenkin sattua.."

Pari tuntia aiemmin tyttö kääriytyi pinkkiin villatakkiinsa, laittoi pinkit kenkänsä jalkaan ja avaimet taskuun. Matka alkoi kohti lähintä Alepaa. Tytön askeleet olivat horjuvia ja epävarmoja, kun hän asteli tietä pitkin lähemmäs päämääräänsä. Kaupassa hän käveli suoraan juomaosastolle ja nappasi mukaansa puolentoista litran jaffapullon. Mä vihaan tätä. Ja tyttö palasi samaa tietä takaisin kotiin.

Tytön ajatukset eivät kulje. Unta ei viime yönä tullut, kiitos eilisen sikainfluenssarokotteen, jotka koulusta saatiin. Tänään nukkunut kolmen tunnin päikkärit, mutta edelleen ihan yhtä pihalla kuin aamullakin.

Jos vain kaikki olisi hyvin. Jos ei tarvitsisi huolehtia. Jos vain kaikki olisi kuten ennen.

Mutta kaikki on muuttunut ja sen kanssa pitää nyt vain elää, vaikka heidän katsominen sattuisi kuinka paljon tahansa.

Koska mulla on käsi kipeä, päähän sattuu, on nälkä ja väsyttää, voisin tässä kohtaa todeta, että on parempi lopettaa.

Kaikki kuitenkin tietävät, että mulla ei ole kaikki okei niin kauan kun se yksi pyörii kuvioissa ja roikkuu MUN MIEHESSÄ kiinni.