Mä katsoin melkein kauhulla mun ystäviäni tänään ruokalassa. Mun edessäni istui kolme nuorta naista, jotka olivat päättäneet olevansa samaa mieltä keskenään ja mua vastaan.

Mä katsoin niitä ja mun teki mieli juosta karkuun. Mä olisin voinut nousta ylös ja jättää ne katsomaan mun perään. Mutta mä en noussut. Mä istuin paikallani kuin tatti, hymyilin ja laitoin vastaan heidän väitteisiin.

Ai miksi?

Mun kanssa on todella vaikea tulla toimeen. Mä tiedän sen itsekin, koska mulla on monia asioita, joista pidän itse kiinni vahvasti ja joita en tahdo muiden tekevän mua kohtaan.

1) Jos mä olen päättänyt jotakin, mä pidän siitä kiinni.

--> Jos olen päättänyt, että olen oikeassa (vaikka tietäisinkin olevani oikeasti väärässä!) niin mä sitten kanssa olen oikeassa ja sen kuulee sitten varmasti kaikki.

2) Mä en inhoa mitään niin paljon kuin sitä, että mun asioihin puututaan.

--> En siis pidä siitä, että joku kertoo mulle tietävänsä mitä mä ajattelen, koska niin ei voi olla. Mä tahdon aina itse selvittää omat ongelmani, enkä tahdo että muut sotkeutuvat siihen, vaikka heillä olisikin ongelmaan ratkaisu.

3) Mä inhoan myös sitä, ettei mua uskota.

--> Mulle on ihan sama mitä musta puhutaan tai uskotaanko mua, jos se tapahtuu mun selän takana, niin etten sitä kuule.

Mä tahdon siis tehdä aina kaiken itse ja kantaa vastuun teoistani. Tahdon itse mokata, jotta voin siitä jotakin oppia. Mä en tahdo aiheuttaa muille harmia ja murheita, jonka takia kukaan ei saa huolehtia musta. Mä en tahdo tukeutua kehenkään, jonka takia en osaa pysyä paikallani ja olla yhden ihmisen kanssa, joka tuntisi mun täysin. En tahdo, että kukaan tuntee mua niin hyvin. Mä en tahdo takertua kehenkään. Mä tahdon olla niin vahva, että pärjään yksin, ilman apua.

Musta ei siis ikinä tiedä, mitä mä saan päähäni ja siksi toivon ettei kukaan koskaan täysin luottaisi muhun. Mä en anna takaisin niin paljoa.

Mä laitoin mun ystävilleni vastaan, koska kaikki nämä kolme kohtaa täyttyivät meijän käymässä keskustelussa.

He inttävät meijän eilisen keskustelun pohjalta, että kuka rakastaa ja ketä. Ja minä laitoin vastaan.

ENENENENENENENENEN!!

Ja se valehtelu?

Miksi mä en kertonut heille missä mä olen ja kenen kanssa?

Mä olen solmussa ja erittäin vaikeassa tilanteessa. Mä olen aivan sekaisin itteni kanssa. Mä en oikeasti tiedä mitä mä ajattelen tai tunnen. Mulla menee kaikki ajatukset koulupäivän aikana siinä, etten mä sano tai kato pahasti Miestä tai hänen exää, että mä olen normaalisti. Se vie mun kaiken energian tällä hetkellä. Ja mulla heittää maailma aina, kun ne tulee mun näköpiiriin.

Ja koska mäkin olen niin helvetin kiltti, en tahdo millään tavalla satuttaa Miestä. Tekee se mulle ihan mitä tahansa, musta ei ole sitä satuttamaan, ei koskaan, ikinä, ei milläänlailla.

Arvaatkaa siis kaksi kertaa, onko mulla tässä jo tarpeeksi miettimistä ja ongelmien ratkomista. Mun pitää ainakin sata kertaa päivässä koota itteni ja unohtaa se, että se kaikki sattuu pahasti. Ja se ei todellakaan ole mitenkään helppoa.

Mä en vastaa kysymykseen, koska sillä ei ole mitään väliä rakastanko mä vaiko en. Sillä ei ole väliä teille, ei Miehelle, sen exälle tai mulle. Se on tällä hetkellä ihan sama mitä mä siihen sanoisin.

Ja ei. Mä en ole luovuttamassa, mutta hoidan tän asian omalla tavallani. Ja teillä ei ole siihen mitään sanomista.

Mä pärjään kyllä.