Mä olen seitsemästä lähtien istunut peppu kiinni lattialla ja tapittanut telkkaria. Yllättävää varmasti, mutta kuten muutkin, myös mä olen aina ollut innostunut seuraamaan Linnan juhlia, jotta voin kehua/haukkua juhlijoiden pukuja.

Mä myös jälleen katsahdin vuoden taaksepäin lukemaan siitä, mitä olen vuosi sitten itsenäisyyspäivänä ajatellut. Ja mä aloin hymyilemään.

Silloinkin olin valmiina kirjoittamaan siitä mitä itsenäisyys mulle merkitsee ja voisin tehdä sen saman nytkin. Mutta jatkan perinnettä ja kerron teille taas hieman mun ajattelusta Miestä kohtaan.

Silloin mun ja Miehen juttu oli aluillaan, enkä oikein tiennyt mitä mun pitäisi koko ihmisestä ajatella tai mitä hän ajattelee minusta. Silloin pohdin kysymystä, onko hän minulle ystäväpoika vaiko poikaystävä.

Tässä kohtaa mä alan hymyilemään.

Koska mä mietin viime yönä suunnilleen tätä samaa kysymystä. Sitä, että ollaanko me oikeesti vain ystäviä vai onko tässä jotain muutakin? Koska mä en vuoden pohdinnankaan jälkeen osaa sanoa mitä me ollaan, mihin me ollaan menossa ja mitä minä tai hän oikeastaan edes halutaan.

Sillä hän on viime aikoina ollut niin ristiriitainen, etten osaa sanoa yhtään mitään. Vaikken enää ota, kauheaa, huolta hänen exästään, mua enemmänkin huolettaa se mitä hän oli heittänyt ystävälleni. Siinä tekstissä oli kaksi lausetta, jotka iski syvälle muhun, vaikka jälkeenpäin hän vannotti ettei todellakaan ollut tarkoitus sanoa niin pahasti.

"Mä en jaksa kattoa tollasta kakaraa... Se ei tule missään vaiheessa iskemään mua..."

Joten mä aloin miettimään, että kannattaako mun enää uhrata ajatuksiani häneen vai unohtaa kokonaan ja aloittaa alusta? Jos jään tähän, olenko kiinni turhaan vai onko meillä jonkinlaista toivoa vielä onnistua yhdessä?