En usko, että kukaan voi täysin käsi sydämellä sanoa, etteikö olisi omistanut elämänsä aikana yhtään ystävää. Ketään, keneen voisi täysin luottaa, kenen kanssa voi nauraa, pitää hauskaa ja välillä hieman itkeäkin. Hmm.. Vai voiko?

Itse en voi. Ensimmäinen paras ystävä löytyi jo tarhaikäisenä, toistaiseksi viimeinen on löytynyt pari kuukautta taaksepäin koulusta. Tärkeitä ihmisiä tulee siis elämäämme useamminkin kuin kerran. Vaikka kukin ovatkin omanlaisiaan ja ainutlaatuisia kohtaamisia, älkää huoliko, niitä tulee kyllä vielä seuraavienkin vuosikymmenten aikana vastaan, jos tämä ensirakkaudeksi muuttunut ystävyys alkaa olemaan tuhoon tuomittu.

Omalla kohdallani suurimmasta osasta ystävistäni on tullut mulle nopeasti tärkeitä, mutta itselläni tunne "omistan ihanan ystävän" on nopeasti haihtuva. Toki myönnän, että tällä hetkellä elämässäni on sellaisia ihmisiä (useampiakin!) joiden kanssa olen varmasti tekemisissä kymmenenkin vuoden päästä. Tai ainakin kovasti toivon niin. Joten tämä ei todellakaan päde jokaisen kohdalla.

Mä olen elämäni aikana kahlannut monet nuorten lehdet läpi ja suurimmassa osassa tulee usein vastaan tekstejä, jotka käsittelevät ystäviä ja ystävyyttä. Niin tai kysyvät "oletko hyvä ystävä?" Mä useimmiten olen hyvin itsenäinen ja omatahtoinen, että kuvittelen elämässä pärjäävän ilman ketään, koska mielestäni loppuen lopuksi jokainen on tässä maailmassa yksin. Mä olen jopa ollut niin marttyyrimäinen, että olen sanonut ystävälleni, etten luota häneen. Sitä on jälkeenpäin aika paha mennä korjailemaan sanojaan, mutta mut tuntevat tietävät, että harvoin tarkoitan pahaa. Mutta edes minä - vaikka niin tahdonkin ajatella - en pärjää elämässäni yksin, vaan tarvitsen ystäviä ja tärkeitä ihmisiä ympärilleni. Sellaisia, jotka tuntevat mut niin hyvin, että pelkästä katseesta tietävät mitä tunnen.

Viime aikoina on ystävistä ollut itselleni suuri tuki, kun he ovat kanssani käyneet tätä hankalaa ihmissuhdekuviota läpi, johon Mies ne solmut tuo. He ovat jaksaneet kuunnella uudestaan ja uudestaan, kun selitän miksi mä siitä kuitenkin pidän ja jaksavat neuvoa ja auttaa, kun en enää tiedä miten pitäisi toimia.

Kuitenkin olen viime aikoina kovasti miettinyt itsekseni ja suurin osa ystävistäni ei tällä hetkellä edes tiedä mitä mä olen päättänyt. Yksi suuri kysymys tuli esille, kun olen pyytänyt heiltä apua asian ratkomisessa.

Se nyt on varmasti jokaiselle selvää, ettei kahta täysin samanlaista - samoin ajattelevaa tästä maasta löydy. Jokainenhan on siis yksilö ja yksilöllinen, ainutlaatuinen persoona, jolla on omat ajatukset.

Joten siis jokainen ystävähän on erilainen? Jokainen toimii ja ajattelee asioista eri tavalla, eikö niin?

Mulla on tullut solmu tässä kohtaa. Mä arvostan kaikkia ystäviäni samalla tavalla, enkä nosta ketään tai kenenkään ajatuksia sen korkeammalle kuin muidenkaan. Kaikki ovat mulle samalla viivalla. Joten jos pyydän apua johonkin, pyydän yleensä moneltakin henkilöltä, vaikka jo ensimmäisen vastaus olisi ollut hyvä.

Jos ensimmäinen sanoo, että älä tee mitään ja jatka kuten nytkin. Toinen sanoo, että kosta, kolmas voi siis hyvinkin ehdottaa, että jätä se ja ota se uusi.

Mitä hyötyä on siis ystävien mielipiteillä, kun ne eivät täsmää keskenään, eikä niistä tällöin ole mitään hyötyä?

Voin kuitenkin kategorisoida ystäväni yhdellä tapaa.

1) Omistan ystäviä, jotka eivät puutu millään tavalla tilanteeseeni. He kuuntelevat minua kyllä, mutta eivät sanoa juuta taikka jaata. Eivät siis kerro omaa mielipidettään, vaan antavat mun tehdä itse omat päätökseni. Jos kysyn pitääkö hän paidastani, saan varmasti vastauksen "jos sä pidät siitä, mulla ei ole siihen mitään sanomista."

2) Omistan myös ystäviä, jotka tahtovat auttaa minua kaikella mahdollisella tavalla. Neuvovat, ohjeistavat ja auttavat, jotta ratkaisu löytyisi. He tahtovat, että minulla on kaikki hyvin ja elämä jatkuisi. "Toi on hyvä toi paita! Kato laitat sen niiden farkkujen kanssa mitä sä et ikinä käytä. Ja sit kato siihen se koru ja se on täydellinen!"

3) Omistan myös ystäviä, jotka kertovat rehellisesti mitä ajattelevat. On se kyse sitten paidastani tai miessotkuistani. He antavat ehdotuksia mitä kannattaisi ehkä tehdä, ajattelevat asiaa monelta kantilta ja ottavat minun ajatukseni huomioon auttaessaan selvittämään ongelmani.

Heitä minä arvostan eniten. Koska inhoan, jos asioihini puututaan, pyydän harvoin muilta apua. Mutta kun pyydän, tahdon että minua kuunnellaan, mutta että myöskin saan APUA, enkä pelkkää "jaa.. niin.. no onhan se noinkin... ei voi tietää.. entä jos...." Hei pliis?!