Mun ystävät ovat saattaneet viime päivinä kovistikin ihmetellä mun käytöstä.

Eka se on et ei, sit se on jo melkein tyytyväinen, kunnes alkaa jälleen pohtimaan missä menee. Ja lopullinen vastaus on?

Mä olen viimeisen kuukauden ollut aivan ihmeellinen. Vaikka musta ei välitetä, mä en silti osaa unohtaa ja jatkaa elämääni. Jokainen on mulle sanonut, että päästä irti, enkä ole siltikään päästänyt. Mun yli kävellään tällä kertaa pahemmin kuin koskaan, enkä mä edes pidä sitä kovinkaan pahana?

Ei siis ihme, että jokainen pyörittelee mut nähdessään päätä ja ihmettelee miten mä edelleen olen näin hyvin pystyssä.

Mä olen viimeiset kaksi päivää pohtinut kovastikin omia ihmissuhteitani ja jälleen kerran niissä on isoiso solmu.

Mä pohdin tällä hetkellä kahden ihmisen välillä. Ottaako vaiko jättääkö? Ensimmäinen on ihminen, joka on vuoden aikana tutustunut muhun tosi hyvin ja nykyään tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Mä tykkään siitä ihan älyttömästi ja se on mulle todella tärkeä -enkä mä ikinä tahdo eroon siitä. Mä kuitenkin nykyisin pohdin liian usein, onko tämä tämän arvoista vaiko oikeasti aivan liian vaikeaa ja hankalaa. On nimittäin tullut tunne, että voisin päästä paljon helpommalla, jos vaan päästäisin irti ja antaisin sen olla. Oltaisiinko me kumminkin molemmat onnellisempia erikseen? Nyt ainakin tuntuu, ettei me tulla pärjäämään yhdessä. Myös mun ystävät ovat tämän vikan ajatuksen kanssa samaa mieltä, he haluavat mun parasta ja siksi haluavat etten kiduttaisi itseäni. Onko se mulle liian hankala?

Toinen on uusi tuttavuus, joka iski muhun heti kun sen ekan kerran tapasin. Mä katsoin sitä pienen välimatkan päästä ja sisäisesti hymyilin "onhan toi ihan kivan näkönen.." Mä en tunne tätä vielä hyvin, tuskin ollenkaan. Kuitenkin mulla on tunne, että meillä olisi jotakin yhteistä, jonka takia voisi yrittää toimia yhdessä. Johon kannattaisi panostaa. Mä kuitenkin tämän kohdalla mietin, jaksanko taas "aloittaa alusta" uuden ihmisen kanssa, juuri kun olen saanut toisen tuntemaan mut niin hyvin, ettei koko ajan tarvitse olla selittämässä tekojaan. Riittääkö mulla tahdon voima unohtaa tuo toinen ja yrittää tämän kanssa, josta kuitenkin pidän.

Tahdonko mä ylipäätään jatkaa elämääni, vaikka kukaan ei ole mulle sanonut, ettei tahdo mua? Mullehan on vain sanottu, etten saa kadota. Mutta entä jos tämä onnistuu ja olenkin onnellinen? Tai jos ei onnistuisi, niin olisiko mulla silti vielä mahdollisuudet tuohon enemmän hankalaan? Mulla on vaan sellainen tunne, etten tällä hetkellä pysty jakamaan kaikkea ihmisen kanssa, joka on mua puolet hankalampi ja sulkeutunempi. Mulla ei energia riitä siihen - ei enää.

Aina kannattaa yrittää vai mitä? Voihan se olla, että rakastun tähän uuteen puolet enemmän ja se olisikin mulle se oikea? Ei voi tietää.

Pysynkö siis vanhassa ja tutussa, jokseenkin hankalassa Miehessä, johon mulla on vahva side ja josta välitän enemmän kuin kestään?

Vai hyppäänkö kohti tuntematonta ja annan sen johdattaa mut eteenpäin, ehkä unelmien miehen luo, jonka kanssa voisin aidosti olla sitä mitä olen, pelkäämättä koko ajan tulevaa - jonka kanssa voisin olla oikeasti onnellinen?