Olen tässä useidenkin ihmisten kanssa viime aikoina pohtinut miehiä ja niiden mielenliikkeitä. Tällä hetkellä on nimittäin niinkin outo asia meijän porukassa, että jokaisella on joku, kestä puhua.

Me ollaan mietitty läpi ihan kaikki jo usean päivän ajan, mutta itteäni on erityisesti jäänyt mietityttämään, se miten suhteen ihan oikeasti saa kestämään ettei siitä tule sellaista ollaan-erotaan-entiiä-ollaan-erotaan-juttua. Eihän sellaista kukaan pidemmän päälle tahdo taikka todella etsimällä etsi.

Omalle kohdalleni on sattunut vuosien varrella vaikka mitä ongelmia ratkottavaksi, joten kaikesta oppii. Mä olen viimeisen vuoden aikana seurannut tarkkaavaisesti mun ystävien mieskuvioita, ongelmia ja suhteita, joiden kautta olen yrittänyt saada kovasti ohjeita tulevaisuuden varalle.

Voiko tulevaisuuden suhteeseen siis ennakoida ja varautua jo valmiiksi?

Mistä minä tiedän kuka mut nappaa joskus vuosien päästä, entä jos se onkin jota ketä en olisi ikinä uskonut, jolloin en ole voinut tähän ennakoida ja varautua etukäteen? Sittenhän se onkin taas menoa.

Mutta olen mä muutamia asioita oppinut jo nyt - ilman suhdetta. Läheisen ihmisen mä omistan ja sen kanssa on välillä joutunut miettimään, että ollaanko vaiko eikö olla ja joskus meno näyttäkin siltä, että kyllä tässä ehkä jotain olisi. Hänen kanssaan mä olen joutunut kovasti miettimään, että pystyykö kaksi täysin erilaista ihmistä, niin luonteelta, pukeutumisellaan kuin tavoiltaan ja tottumuksiltaan, perustamaan pitkän, oikeasti kestävän "parisuhteen" näin hienosti sanottuna. Vai tuottaako se aivan liian paljon vaikeuksia, kun toinen on aamu ihminen ja toinen ilta ihminen? Hänen kanssaan mä olen hiljalleen, puolitoista vuotta siinä meni, oppinut parisuhteessa puhumisen tärkeyden. Vaikka me ollaan vain ystäviä, on se hyvällä tavalla rohkaissut mua sanomaan kun asiat mättää. Kaksin kun on aina mukavampi itkeä ja pohtia ratkaisua.

Yhtä asiaa mä en kuitenkaan kovin yrityksenkään tuloksena ole onnistunut ratkaisemaan. Mä olen nimittäin viime viikkoen seurannalla päätynyt siihen tulokseen, että parisuhde ei toimi, jos ihmiset eivät ole keskenään samalla viivalla, tasolla tai samassa asemassa keskenäisissä väleissään. Juttu ei toimi, jos toinen on jatkuvasti toisen yläpuolella, ei silloin onnistu edes toisen kuunteleminen, kun toisella ei edes saa olla omia mielipiteitä, vaan toinen päättää aina kaikesta ja sen mukaan toimitaan. Pariskunnan pitää siis olla keskenään tasavertaisia yhteisistä asioista puhuttaessa.

Eli siis, jos toinen puhuu ja toinen kuuntelee, on kaikki okei. Mutta jos se toinen aina kuuntelee ja auttaa, eikä koskaan itse jaa omia ongelmiaan, ei kaikki ole okei. Silloin se ei toimi. Sen pitäisi olla kuin puun ja sienen symbioosi. Molempien pitää hyötyä ja auttaa toista. Jos toisella on ongelma, sitä kuunnellaan ja autetaan, mutta kun itsellä on ongelma, täytyy antaa sille toisellekin mahdollisuus auttaa ja kuunnella, koska se voi olla hänelle ihan yhtä tärkeää huolehtia kuin sille joka aina yleensä huolehtii.

Mä kärsin tästä ongelmasta tällä hetkellä, mä olen kärsinyt siitä jo viimeiset puolitoista vuotta. Kun mun ei anneta auttaa, vaikka mä niin kovasti tahtoisin. Kyllä mä osaan olla hiljaa ja kuunnella! Lupaan että juorua eteenpäin! Sen ei aina tarvitse olla minä, jolla on ongelmia, saa sullakin olla ja mä tahdon kuulla ne! Sun on ihan turha väittää mulle ettei ole, en ole ajatustenlukija, mutten myöskään idiootti!