Mun ystävät ovat jo pidempään ihmetelleet, että miten mä pärjään ilman viikonloppuja. Mä hymyilen heille useimmiten nätisti takaisin ja heitän ihan vitsillä "ai mikä viikonloppu?", jolla usein saan vaihdettua puheenaiheen.

Tällä viikolla keskustelin jälleen viikonlopuista näin yleensä ja kysyinkin ystäviltäni, että miksi me juhlitaan aina lauantaisin, kun toiset käy töissä. Mies tähän sitten vastasi fiksusti "kun me kaikki muut tehdään töitä arkisin".

Niin mä vedän viikossa kolmesta neljään tuntia, jonka lisäksi treenaan itse sunnuntaisin oman tanssiryhmäni kanssa. Päälle lukio, ihmiset sekä ylimääräiset hommat, kuten seurani nuorten työryhmään kuuluminen.

"Miten sä jaksat?"

Mä kuulen tota tosi usein ja aina vastaan, että kiitos kysymästä, hyvin. Mun äiti ihmetteli samaa eilen ja hälle mä vaan hymähdin. No oonhan mä tässä sivussa nyt viikonloppuna kattonut mun kohta kolme vuotiasta serkkulikkaa, jonka perässä saa kirjaimellisesti juosta.

Enhän mä aina jaksakaan. Tänää mä raahasin itteni treeneihin, motivaatio nollassa ja innostuksesta ei tietoakaan. Oon väsynyt ja sen vuoksi ärtynyt. Me tehtiin alkutunnista lihaskuntoa, perus vatsalihastreeni mitä on tehty aiemminkin. Mä en jaksanut enää puolessa välissä, tuntui ettei mikään kohta liiku ja silmät täytty vedestä ennenkin tajusinkaan. Vaihdoin mielikuvaa päässäni ja keskityin. En voisi nyt romahtaa.

Viimeset kaks kuukautta on ollut aika raskaita ja rankkoja. Niin henkisesti kuin fyysisestikin ja nyt kun taas lähennytään huhtikuun puolta väliä, mä alan olemaan romahduspisteessä. Lisäksi mä kuulin tänään jotakin mitä en ehkä olisi tahtonut kuulla, asian joka vie mun mielestä jälleen lisää tilaa murehtimiseen.

Nyt ei kiinnosta, en jaksa ja itkettää. Kaikki sittenkin ok?