Tää likka lähti tänään ulos päällään uusi nätti mekko, isot aurinkolasit ja sitäkin isompi hymy kasvoillaan. Tää oli niitä päiviä, jolloin päätin, etten murehdi mitään ja elän vain tätä hetkeä.

Pyörähdin aamulla vanhalla ala-asteellani, jonne oli kerätty jos jonkimoista hässäkkää vuosittaisen tapahtuman takia. Mä tapasin monia mun vanhoja opettajia, jotka olivat aidosti iloisia kun näkivät mut, se lämmitti mieltä. Juttelin mm. mun ekan luokan opettajan sekä yläasteen luokanvalvojani kanssa, jotka molemmat kyselivät mun koulusta sekä tulevaisuuden opiskelusuunnitelmistani. Heille oli helppo hymyillä ja vastata "kaikki on nyt tosi hyvin ja elämä suunniteltuna."

On vaikea ymmärtää, että joku on pystynyt seuraamaan mun kasvuani pienestä ekaluokkalaisesta kohti aikuisuuden hankaluuksia. Sellaisia ihmisiä on nykyään harva, jotka oikeesti muistavat minkälainen mä olen ollut vuonna 1999 ja millainen taas nykyisin vuonna 2010. Siinä on pieni ero. Tästä viattomasti tytöstä on kasvanut hieman ei niin viaton nainen.

Ekaluokkalaisena mä olen varmaankin ollut yksi opettajien lempioppilaista. Läksyt aina tehtynä, ilolla tullut kouluun, ei huonoja päiviä, kaikki on kivaa ja innolla aina mukana kaikessa mitä tehtiin. Mä olin kiltti tyttö vuonna 1999. Ekaluokkalaisena mä olen saanut mun hymytyttö patsaan ja olen siitä vieläkin ylpeä. Mä olin kuulemma ansainnut sen, kun autoin aina muita.

"Säilytä iloinen mielesi jatkossakin."

Tänään oli jännä jutella ekanluokan opettajani kanssa, koska hän on kirjoittanut nuo sanat mun ekan luokan kevät todistukseen. Ne sanat mä tulen aina muistamaan. Mä hymyilin opettajalleni, sillä se on ollut mulle yksi tärkeimmistä auttajista, yksi niistä joka on aina jaksanut kannustaa mua. Musta oli hienoa nähdä hänestä, kuinka hän ilostui mut nähdessään - hei toi tyttö hymyilee edelleen.

Joku siinä ekaluokkalaisessa on kuitenkin muuttunut. Joskus sen mieli mustenee, kun se ei muista ajatella iloisesti. Mä totesin ystävälleni perjantaina värittäessäni luonteenpiirteitäni koskevaa laatikkoa mustaksi, etten olisi vielä muutama vuosi sitten voinut värittää "sarkastinen" vitos laatikkoon, vaan se olisi ehkä ollut vain kakkonen.

Mä en ole ilkeä ihminen. Mutta välillä mua tympii olla niin kiltti ja tahdon tahalteni sanoa jotain ilkeää ja sitä kai kutsutaan kauniisti sarkasmiksi. Ikään kuin tarkoitan, vaikken oikeasti edes tarkoita. Mies sanoi mulle muutama päivä sitten, ettei mun kannata puuttua hänen asioihinsa.

"Mä tein sen pelkkää ystävällisyyttäni"

Mä olen ystävällinen ja kiltti edelleen, aivan kuten ennen. Mä en vaan voi kattoa vierestä kun toinen on itkenyt silmänsä punaisiksi, vaikka se kuinka ois mun kaikista pahin vihamieheni. Mä tahdon auttaa ja olla avuksi. Mun ystävä on kovasti ihmetellyt viime aikoina sitä, etten ole ilkeä tai sanoa esimerkiksi, jos jokin häiritsee mua tai en pidä jostakin. Mä en vaan tahdo tuoda toisille pahaa mieltä. Jos joku pyytää multa apua, mä autan. Mä en sanoa ei, koska tiedän ihmisen tarvitsevan mun apua.

Vaikka mä edelleen olen kuin se pieni viaton ekaluokkalainen kymmenen vuotta sitten, mä olen nykyisin paljon paljon ilkeämpi. Mulla on vahvistunut mun omat henkilökohtaiset mielipiteet, niin ihmistä kuin asoistakin. Mä ajattelen pahasti tosi usein, en vaan tuo sitä esille. Usein saatan jossain välissä jollekin ilmoittaa, että olin hänelle suuttunut tai en ole joskus pitänyt hänestä, mutta tämäkin ilmoitus tulee paljon sen jälkeen, kun olen lopettanut vihanpidon, syy on aina "emmä muista miksi"

Kai mussa asuu vieläkin se viaton pieni ekaluokkalainen, joka ei tiennyt elämänmenosta mitään, huolehti kastematojen tienylityksestä ja hymyili aina ystävällisesti kaikille, oli kaikkien kaveri. Ehken mä vaan tahdo pettää mun opettajan luottamusta. Onhan mulla kuitenkin säilynyt iloinen mieli jo näinkin pitkälle.