Mä usein pohdin mun elämäni eroja menneisyyteen verrattuna. Että miten vuosi sitten meni verrattuna tähän päivään ja niin edelleen.

Tänään teen sen saman, mutta hyppään ajassa kolme vuotta taaksepäin. Aikaan, jolloin olin neljätoista ja puoli, kahdeksannen luokan keväällä. Itseasiassa se oli tammikuu. Yksi mun "vuosipäivistäni", joita tykkään juhlia.

Tammikuun yhdeksäs vuonna 2007 on nimittäin päivä, jolloin nimet on kirjoitettu paperiin ja olen virallisesti siitä lähtien ollut liikuntaseuran apuohjaaja. Ensi vuonna juhlitaankin jo puolivuotis päivää oikeana ohjaajana!

Viimeiset kolme vuotta on ollut tärkeitä vuosia, on tapahtunut niin paljon asioita, jotka tekee musta nykyään sen mitä mä olen - ihan rehellisesti. Ensimmäisen "kunnon työpaikan" saaminen oli silloiselle kahdeksasluokkalaiselle iso juttu, ei sillä on se edelleenkin. Nimittäin se on yksi niistä harvoista asioista, joista äitini on musta ylpeä.

Kolmen vuoden aikana mä olen ehtinyt ohjaamaan jo vaikka ja mitä. Alle kouluikäisiä, kouluikäisiä, jumppakoulua ja telinejumppaa, jopa pelkkää poikaryhmää! Jokainen ryhmä on ollut omanlaisensa ja ainutlaatuinen, jotkut ihanempia kuin toiset, mutta jokainen on itsessään antanut mulle paljon - ja kasvattaneen musta ohjaajana juuri tälläisen.

Monesti sitä teini-iän jälkeen alkaa miettimään, että mitkä asiat ovat tehneet musta tälläisen, mikä muhun on vaikuttanut ja millainen ylipäätään itsestään on.

Mä voin teini-iän jälkeen miettiä, millainen musta on ohjaajana tullut. Me nimittäin puhuimme sunnuntaina toisen ohjaajan kanssa tästä ko. asiasta. Hän on niitä harvoja ihmisiä, joka on seurannut mua koko tän kolme vuotta ohjaajana ja osaa sanoa, mitä mä olen oppinut ja missä on vielä opittavaa. Hän muistaa millainen mä olin, kun aloitin ja osaa verrata sitä nykyiseen minääni.

Niin osaan minäkin. Mä olin alussa todella hiljainen ja arka, tarkkailin paljon muita ja otin valmiita tunti-ideoita, vedin yksinkertaisilla pohjilla. Nykyään musta on tullut kunnon rämäpää, joka heittäytyy jokaiseen tuntiin niin täysillä kuin ikinä pystyy, antaa aina kaikkensa - vaikka ei jaksaisikaan. Mä tarkkailen edelleen niitä lapsia kuin toisia ohjaajia, sillä niiltä molemmilta oppii paljon. Olen nimittäin oppinut, että yleensä lapsilta lähtevät parhaimmat ideat. Nykyisin mun pää täyttyy joka viikko uusilla, hulluilla ja mielikuvituksellisilla ideoilla ja milloin mitäkin logoja olen värittelemässä kun "se sopii meijän teemaan".

Toinen ohjaaja nauroi mun ideoille sunnuntaina ja totesi, että mä olen kasvanut viimeisten kolmen vuoden aikana;

"Huomaatsä, susta on tullut oikea, mielikuvituksellisen hulluuden omaava, ohjaaja."

Se nauratti mua, sillä se on täysin totta. En mä olis kolme vuotta sitten kuvitellakaan, että tästä voisi tulla mun unelmatyötä, että opiskelisin tätä varten. Nyt se on mun ainoa suunta, enkä voisikaan kuvitella työtä ilman lapsia. Mä olen kokenut ja oppinut appariurani aikana niin paljon, että olen varmasti valmis aloittamaan oman ryhmän ohjaamisen. Meillä nimittäin harva ohjaaja on tehnyt näin perusteellista pohjatutkimusta "iltatyöhönsä".

Toisaalta on haikea jättää työpaikka apparina, olen kuitenkin nauttinut joka hetkestä ja tykkään ohjata muiden kanssa. Toisaalta olen taas innoissani aloittamassa jo ensi syksynä, kun mulla tulee olemaan VALTAA. Mä olen se joka päättää! Musta on surullista jättää mun toiset ohjaajat, sillä nytkin ohjaan kolmen eri ohjaajan kanssa ja ne on kaikki ollu mulle tosi tärkeenä tukena. Yksi heistä tuossa kyselikin, mitä tulen ohjaaman syksyllä, johon en osannut vastata ja kyselin häneltä, miksi hän aikoo jättää jumppakuviot.

"No kun mä menetän aivan loistavan apparin."

Mun työkaverit on yksi työni parhaimpia puolia.