Juttelin eilen yhden ystäväni kanssa, joka sitten tokaisi ne samat sanat, jotka jokainen on tällä viikolla mulle sanonut;

"Nyt et enää puhu sille tai ota yhteyttä"

Mulle on aina sanottu, että mä olen kiltti. Toisten mielestä ylikiltti ja toiset väittävät mua muuten vaan liian kiltiksi. No olenhan minä. En sitä toki kiellä. Musta ei ole kiva aiheuttaa toisille ongelmia - ansaitkoonsa ne tai sitten ei. Mä tykkään tuoda hymyä ihmisten kasvoille.

Ei siis ole mikään ihme, että mun on niin vaikea noudattaa tuota käskyä - kehotukseksi en tuota nimittäin enää laske. Jotkut on joskus väittäneet, että mä osaan halutessani olla hyvin ilkeä, mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt, että teenkö mä sen tahalteni. No en tietenkään! Miksi ihminen, joka tahtoo vain tehdä hyvää, heittäytyy maailman kamalimmaksi ihmiseksi?

Monet ovat viime aikoina kyselleet multa, että miten mä jaksan. Hyvinhän minä. Mutta ette kuule arvaakaan kuinka paljon se multa vaatii, puhumattomuus ja muille hymyileminen. Mä en ole ikinä tehnyt mitään näin vaikeaa. Ajatelkaa nyt itse. Jos yhtäkkiä joutuisitte samaan tilanteeseen; ihminen, jota pidit kaksi vuotta maailman tärkeimpänä ja ihanimpana ihmisenä, tekee jotain jonka takia sen kanssa ei voi enää olla, jolle ei voi enää puhua. Miten siinä sitten elää ittensä kanssa?

Kaksi vuotta taaksepäin, ennen kuin tapasin mun uusista ihmisistä, olin vanhan tutun kanssa riidoissa/mykkäkoulussa kuukauden. Se oli tuskaa. Nyt mä olen ollut vasta kaksi viikkoa ja tämä tuntuu iäisyydeltä. Mä en ihan heti olis uskonu, että tää tulee vielä päättymään näin. Ihan oikeasti.

Ei sillä, en mä siltikään olisi toiminut yhtään sen erilailla jos nyt pääsisin menneisyyteen. Se oli ihan okei sen hetken, nyt se on jo mennyttä. Tuntuu vaan niin pahalta ajatella koko tilannetta ja sitä mitä tästä nyt seuraa. Kun kaikki on taas mun vika.