Mä hymyilin, vaikka mun teki mieli itkeä.

Mä hymyilin, vaikka olisin voinut huutaa.

Mä en edes tiedä mikä muhun meni. Päässä vaan pimahti jostain syystä ja halusin juosta pois. Kauas tästä kaikesta.

Toinen kattoo mua vakavana silmiin ja kysyy enkä mä pidä meitä kavereina. Mä en vastanut. Päässä oli kaksi vaihtoehtoa. "En, mun mielestä me ollaan ystäviä" tai "emmä tiiä" Taisin kuitenkin vastata, että kavereita on aika laaja käsite.

Mitä mun olisi siihen pitänyt vastata? Hymyillä takaisin kauniisti ja sanoa tottakai pidän?

Jos joskus saisi vaihtaa elämäänsä jonkun toisen kanssa, mä tekisin sen nyt.

"Niin tää kaikki vois jatkuu paljon helpommin."

Mä en ymmärrä itteäni. Mä en ymmärrä muita. Mutta kaikkein vähiten mä ymmärrän maailmaa.

Kaikkein pahimpia on illat, mutta ilo siinä on se, että sitten tulee yö. Aika, jolloin ei tarvitse ajatella. Aika, jolloin kaikki on ihan okei.

Voisko joku nyt helvetti kertoa, miten täällä pitää elää?!