Mua kovasti ihmetyttää se, ettei mua edes sureta. Ei muhun satu se, ettei mun ns. ystävät enää puhu mulle. Mulla ei edes ole Miestä ikävä, joka on outo tunne. Mulla on oikeastaan kaikki ihan hyvin. Ehkä mä oon kärsinyt tän asian takia jo niin paljon, ettei enää tarvitse?

Mä makasin tänään koulumme mediastudion lattialla ja kirosin mielessäni. Mua sattu. Viimeiset kaksi päivää niin kova päänsärky, et oksat pois. Tällä hetkellä, juuri tässä asennossa, tuntuu ihan hyvältä.

Mulla on jotenkin niin helpottunut olo nyt. Siis näiden ihmisten suhteen. Mä oikeesti niin kaipasin tätä. Että mä saan vaan olla ja elää. Mä olen aiemminkin miettinyt sitä, että mikä siinä on kun en tykkää olla porukasta. Enkä voi olla kauaa ihmisten kanssa, kun mua alkaa ahdistaa. En vaan viihdy. Kahden on asia erikseen, sen mä kyllä kestän, mutta sitten kun on vähänkin enemmän ihmisiä niin tää tyttö pimahtaa.

Nyt mulla ei ole ketään, joka kattoo mua vaativasta, selitystä vailla olevana. Ei ketään, joka ihmettelisi mun käytöstä tai vaatisi mua puhumaan.

"Mä en tahdo olla sun kanssa yhteyksissä."

Nyt mulla on levollinen olo, kun kukaan ei yritä puuttua mun elämään. Näin sen pitäisikin olla.

"Tuhlaat vain aikaasi."

Joskus pitää uskaltaa sanoa ei. Joskus pitää olla rohkea ja sanoa mitä tahtoo. Ei ne muuten usko. Lukiota ei hymyillen mennä läpi. Kyllä mä sen tiedän. Oli pakko yrittää. Jos ei kaunis hymy, niin sitten kauniit sanat.

Niin. Mitä tässä enää on tehtävissä?

Anteeksi en pyydä.