//Viesti tuli, siinä kerrottiin
Suhdanteiden olevan nyt niin,
Et ei oo kotiin mulla enää asiaa.
Vai niin, siis jouduin nielemään.
Ei kämppää, ei poikaystävää,
En olis saanut luottaa tähänkään.//

Anna Puu - C'est la vie

Mä olen koko elämäni ajan ollut aina porukassa se, jolta kysytään missä pitää olla, monelta, mitä on seuraavaksi, missä kaikki on. Ja mä olen aina osannut vastata. Ihmiset ovat jo tottuneet siihen, että jos joskus ei tiedä jotakin mitä pitäisi tietää, niin multa voi kysyä. Niin, enhän mä ole tainnut montaa kertaa sanoa "emmä tiiä". Tänään mä aloin harkitsemaan, jos alkaisinkin vastaamaan jokaiseen emmä tiiä tai kyselemään itse koko ajan kysymyksiä muilta.

Mä tykkään auttaa. Ihan totta, tykkään olla ilonen ja avulias. Mutta ei nyt! Tää tekee vain kaiken pakollisen ja alkaa taas räjähtämään jokaiselle, joka vähänkin ivalliseen sävyyn (mun tulkinnan mukaan!) sanoo jotakin. Ärh. Ihmiset ottaa päähän. Inhoan myötätuntoisia ihmisiä, jotka ovat koko ajan "voii pientä, miten sä jaksat.." ?!! Pliis.

Tänään todistettiin jälleen se kuinka mä osaan antaa itsestäni positiivisen kuvan. Tapasin ensimmäistä kertaa erään pojan tänään koulussa ja jouduimme tehtävään pariksi. Tämä kysyi tunnin jälkeen nimeäni, jonka jälkeen katosi. Kotiin päästyäni kävin tarkistamassa facebookin olemassaolon ja poika oli lisännyt mut kaverikseen. Ei siinä mitään. Meni kymmenen minuuttia ja sain viestin. "Sä vaikutit niin mukavalta, että ajattelin tutustua suhun". Päivän paras lause!